Olen nyt tauluni maalaamisessa kaikkein pahimmassa vaiheessa, ja pelkään sitä paitsi, etten saa sitä valmiiksi 6:nteen päivään mennessä, jolloin se täytyy jättää Petit’lle. Kuulen Äidin sanovan omaan tapaansa: “Ole vain rauhallinen, kyllä se järjestyy” -- ja sitä minäkin toivon. Hankalinta tässä on olla rauhallinen. Huonoa onnea huonon onnen perään myöskin mallien kanssa. Ensin pikkulapset ja sitten isommat ihmiset eivät tule sovittuun aikaan, sitten sadekuuro juuri silloin, kun minun on määrä maalata ulkona, ja lopuksi kaikkia mahdollisia hankaluuksia itse maalaamisessa. On nimittäin selvää, että juuri tämä taulu ja tämä aihe vaativat

raikasta, reipasta ja elämäniloista maalaustapaa: kuvaan äitejä ja lapsenhoitajia ja lapsia ja aurinkoa, ja silloin jokainen raskas ja typerä sävy, jokainen kömpelyys piirustuksessa ja facturessa [toteutuksessa] huutaa ja on riitasoinnussa hirvittävällä tavalla.
Maalaan edelleen Dagnanin luona; hän jossain määrin pitää yllä minun rohkeuttani. Jopa M[ada]me Dagnan tuli tänään luokseni ujoudestaan huolimatta ja sanoi: “Mais ne vous tourmentez donc pas, Monsieur, vôtre tableau devient si bon, -- je sais parfaitement que je n’entends rien à la peinture, mais c’est au point de vue d’une Maman que je le regarde.” [Älkää toki piinatko itseänne noin, hyvä herra, taulustannehan tulee niin hyvä, -- tiedän varsin hyvin, etten ymmärrä maalaamisesta mitään, mutta katsonkin työtänne äidin näkökulmasta.]
Hermostuneisuuteni on saanut pienen lisäsysäyksen siitä yleisestä

hirveästä jännityksestä, jonka vallassa ihmiset jälleen elävät täällä Pariisissa. Bismarck ja sota jälleen aivan oven takana! Olette lukeneet lehdistä tuosta vähintäänkin omituisesta ranskalaisen rajavirkamiehen pidätyksestä. Valepukuun sonnustautuneet saksalaiset agentit huijasivat hänet Saksan alueelle ja veivät hänet Metziin, missä hänet pannaan syytteeseen vakoilusta. Eikö tämä ole kuin pahinta keskiaikaa!

Lohengrin on kielletty täällä, koska sen pelätään aiheuttavan katumellakoita; kaikki ihmiset ovat jälleen saman suuren ahdistuksen vallassa kuin kaksi kuukautta sitten. Kaikki toverini, jotka saavat pukeutua punaisiin housuihin heti ensimmäisen hälytyksen tullen, suhtautuvat asiaan

kaikkea muuta kuin kevytmielisesti, eikä kukaan, joka tuntee vähäisintäkään myötätuntoa tätä maata kohtaan, voi olla välinpitämätön tällä hetkellä. Juuri kun ulkopolitiikka ja tauluni olivat kurjimmassa vaiheessaan, Ellan ja hänen äitinsä tulivat tänne. He rauhoittivat minua heti sanomalla, että viipyisivät vain viikon, t.s. juuri sen ajan, jolloin minä olen kaikkein hirveimmässä tilassa, täysin poissa tolaltani. Kolme iltaa olen viettänyt heidän kanssaan. Tietenkään Pariisi ei ole oikea paikka Julian kaltaiselle hermoheikolle ihmiselle. Hänestä on sitä paitsi tullut merkillisen vaitelias -- ei nyt aivan veltto, mutta rouva äiti istuu hiljaa eikä ajattele juuri mitään. Ellan on oma itsensä -- vaikkakin

täkäläinen “milieu” vaikuttaa omalta osaltaan siihen, että näen hänet uusin silmin. Merkillistä, kuinka juuri vertailukohdat vaikuttavat arvioihimme, erityisesti ulkoisissa asioissa. Niinpä yllätyin oikein kunnolla hänen ulkomuotonsa vaatimattomuudesta ja olin ensin sitä mieltä, että hän näytti väsyneeltä, jotten sanoisi vanhalta. Kaikkien näiden “pimpante” [viehättävien] pariisittarien keskellä hän vaikuttaa juuri niin merkillisen vaatimattomalta sekä käytökseltään että vaatetukseltaan. Ja ajatella, että hän Helsingissä näyttää niin terhakalta! Suloinen ja ystävällinen ja toverillinenhan hän on, mutta eroottisuus on “lettre morte” [kuollut kirjain] hänelle. Hänen katseessaan on jotakin merkillisen torjuvaa, enkä oikein käsitä häntä siinä suhteessa. Kaikista niistä tuhansista ja tuhansista naisista, joita olen nähnyt kaikissa

maailman maissa, hän on vähiten eroottinen. Joskus hänen ääneensä ilmaantuu hellä tai oikeammin sanottuna kiltti sävy, mutta silloinkin jokin siinä muistuttaa enemmän lapsesta kuin naisesta. Hän puhui paljon hyvää sisaristani, ja se ilahdutti sydäntäni, sillä he ja Äiti ovat sentään minulle kaikkein läheisimpiä, “he ovat nyt kaikkein parasta minussa”. Eilen olin hetken kävelyllä Ellanin kanssa ilman Juliaa. Hän on niin suora ja rehellinen, niin kaikella tapaa “hyvä” kuin vain voi olla, ja minä pidän hänestä kovasti ystävänäni. Hän tuntee samoin minua kohtaan, sitä en epäile lainkaan. Ah kunpa hän vain joskus maailmassa olisi voinut ja halunnut olla hiukan koketti minua kohtaan! Kuinka minä silloin olisinkaan heittäytynyt palvomaan

häntä. Huomatkaa nyt, etten puhu mistään banaalista ja kylmästä keimailusta, vaan sellaisesta lämmöstä, jota täytyy säteillä naisen silmistä, jos hänellä on sydän rinnassaan.
Olenko itse tullut niin vanhaksi ja niin kylmäksi, että vika on minussa? Ei, en todellakaan usko, että niin on! Ehkä tunnen hänet liian hyvin, ja väreilyn ja “troublen” [hämmennyksen] puute suhteessamme johtuu siitä. Pohdin sitä ja kysyn itseltäni samaa asiaa sata kertaa, mutta en saa siitä kuitenkaan selvää.

Tänä aamuna, kun olin ostamassa vekseliä (pankki on aivan lähellä hotellia, jossa he asuvat), tapasin hänet jälleen. Eräänlaisessa peignoirissa [aamunutussa] tai aamupäiväpuvussa hän näytti erinomaisen hyvältä, raikkaalta ja nuorelta, ja minä tunnistin

hänet nyt paremmin. Hän teki tiettäväksi, että hänet oli kutsuttu illalliselle Runebergeille Jonas Lien perheen kanssa, ja valitti sitä, etten minä ollut kutsuttujen joukossa. Lauantaina on näyttelyn avajaispäivä, ja koska olen kyllästynyt elämään skandinaavien kanssa Ledoyenillä, olen kutsunut Julian, Ellanin ja Chamburen aamiaiselle kotiin ateljeeheni, ja sen jälkeen lähdemme yhdessä Salonkiin. Chambure on ollut kovasti sairaana, hänellä on ollut eräänlainen akuutti bronkiitti, niin että hän saa lähteä ulos vasta huomenna. Neiglick on vienyt Ellanin joillekin luennoille Sorbonneen -- eikö olekin kohtalon ivaa, että kaiken tämän vaivan keskellä vielä taulunikin askarruttaa minua ja ajatuksiani kaiken aikaa! Huomenna menen päivälliselle

Prinssin luokse (sen tähden en välittänyt nähdä häntä tänään Lewenhaupteilla). Olin tapani mukaan laskenut saavani taulun ehdottomasti valmiiksi suunnilleen 25. huhtikuuta ja ryhtyväni sen jälkeen jälleen tekemään kreivitär L:ia saadakseni hänetkin Petit’n näyttelyyn, mutta siitä ei tullut mitään. Hänen muotokuvansa on yksi huonoimmista töistä, mitä olen tehnyt pitkiin aikoihin. Pikku Grosjeanista sen sijaan tuli hyvä: raikas ja ruusuinen ja verevän nuori, kuten tyttö itsekin. Sain kuvattua hänen äärimmäisen epäsäännöllisen pikku “frimoussensa” [naamansa], pystynenänsä ja hupaisat silmänsä. Typerää kyllä, lähetin muotokuvan Montbéliardiin heti, kun olin saanut kehyksen. Se on kuulemma herättänyt siellä suurta ihailua, kirjoittaa isä,

ja saan varmaan aikanaan tehdä muotokuvat koko perheestä.
Tuntuu niin hassulta ja tyhjältä, ettei minulta ei ole mitään näytteillä Salongissa tänä vuonna. Dagnan voi toivoa suurta menestystä -- hänen taulunsa on todella erinomainen, hyvä, aito, syvä ja hieno, ja sielullinen kuvaus on erittäin hyvää, niin kuin myös piirustus.
Pohjolan maalarit eivät menesty erityisen hyvin tänä vuonna, siltä tuntuu. Ranskalaiset pitävät Kröyerin taulua huonompana kuin hänen aikaisemmin näytteille panemansa, Berghin ja Larssonin työt on sijoitettu huonosti eivätkä ne ole tehneet kovinkaan hyvää vaikutusta juryyn. Lauantai-iltana nautitaan jonkinlainen skandinaavinen rakkaudenateria -- saapa nähdä, nouseeko ilo yhtä korkealle kattoon kuin aikaisemmin nyt, kun merkittävimpien maalarien työt eivät ole näytteillä ihmisten katsottavina.
Marien sairaus, joka hetken

(yhden kirjeen saapumisesta seuraavaan, neljä päivää) huolestutti minua kovin, tuntuu nyt, Luojan kiitos, kääntyneen parempaan suuntaan. Se ei liene koskaan ollutkaan oikeaa lavantautia. Yrittäkää nyt joka tapauksessa olla äärimmäisen varovaisia, älkää antako hänen ryhtyä mihinkään järjettömyyksiin syömisissään, älkää antako hänen rasittaa itseään tai murehtia töihin ryhtymistä liian aikaisin. Taudin uusiutuminen on aina pahempi asia. Niin, kunpa te kaikki saisitte olla terveinä ja reippaina, se on syvin toiveeni ja haluni!

Kirjoittaminen on rauhoittanut minua huomattavasti. En tiedä, uskallanko lukea läpi kaikkea tätä hajanaista proosaa, jonka olen raapustanut kokooon, sillä millainen tahansa kritiikki, kaikkein lempeinkin,

hylkäisi aivan varmasti tämän kirjoitustavan, “hoc genus scribendi”, kuten Cornelius nepos sanoo.
Kunpa vain Äidin hyvät, ystävälliset neuvot ja lohdun sanat olisivatkin aina käsillä. Vain muutama Äidin kirjoittama tai lausuma sana tekee minulle hyvää kymmenen kertaa enemmän kuin päivien mittaiset keskustelut ja todistelut.
Max Schulténia ei ole vielä voitu havaita Pariisin horisontissa. Sää alkaa nyt muuttua inhimilliseksi ja lopultakin voin ryhtyä käyttämään kesäpalttoota. Puissa, jotka tähän aikaan yleensä ovat jo täydessä lehdessä, alkavat jo vihertää voimakkaasti, ja Madeleinen luona oleva Marché aux fleurs [kukkatori] komeilee niin kauniissa ja kirkkaissa väreissä kuin vain ajatella saattaa. Pariisi on todellakin kaunis keväällä. Olin niin kovin

toivonut saavani teidät tänne, mutta se saa jäädä johonkin toiseen vuoteen. Nyt saamme tyytyä tapaamiseen Kööpenhaminassa. Olisi ollut varsin, varsin hauskaa nähdä Berthan upouutukaiset vaikutelmat. Mutta kaikkien näiden sotahuhujen ja tämän poliittisen jännityksen tähden Pariisi ei ehkä olisi näyttäytynyt aivan edukseen, mutta on täällä hienoa joka tapauksessa -- kun joskus päiväsaikaan pystyn irrottautumaan kurjasta maalaustyöstäni ja tulen Place de la Concordelle ja ajan siltojen yli, ajattelen sitä iloista päivää, jolloin näytän kaiken tämän sisarilleni -- ystävättäreni, Äiti, saa istua hotellissa sen aikaa, me emme kiusaa Äitiä liian pitkillä

kävelyillä.

Vekseli on pianoa varten, mutta jos Äiti lykkää sen hankinnan syksyyn, Äiti voi käyttää rahat mihin hän parhaimmaksi ja sopivimmaksi näkee. Kirjoittakaa sopivan tilaisuuden tullen ja kertokaa, millaisia edullisia kesävaatteita otan Brandteille, hattuja, pikkutavaroita ynnä muuta sellaista, mikä ei tule maksamaan aivan murhaavasti tulli- ja kuljetuskuluina. Koskaan en ole nähnyt niin vähän kuluttavia tyttöjä kuin omat sisareni -- kun he ilmoittavat, etteivät he tarvitse mitäään vaatetavaraa, niin se on joko spartalaisuutta tai sitten äärimmäistä kunnollisuutta. Joko heillä ei ole mitään tarpeita tai sitten he ovat pitäneet vaatteistaan uskomattoman hyvää huolta.
Tulen todella rauhalliseksi ja iloiseksi ja sielultani terveeksi vasta sitten kun saan tavata Teidät. Kierreltyäni Suomea yritän maalata Haikossa

jotakin todella kunnollista, jos Jumala suo minulle terveyttä ja eikä salli minun veltostua.
Nyt menen nukkumaan. Kello on puoli yksitoista, ja kun olen tutkinut puoli tuntia Richard Wagnerin kirjallisia teoksia (nerokkaita mutta sekavia ja hiukan muodottomia) nukahdan sikeään uneen ajatellen Teitä ja toivoen herääväni aamulla kello 7. Aloitan sitten jälleen kamppailun tauluni parissa -- henkilöt, tausta j.n.e. (taka-alan puut näyttävät nyt vahvasti kaljavelliltä, niissä on sama epämääräinen kalvaanruskea väri).
Hyvää yötä sen tähden! Kunpa Maja nyt jatkaisi paranemistaan. Tuhannet terveiset tytöille ja kaikille siellä kotona!
Teidän
Attenne