pystyi kertomaan pitkään jokaisesta miekasta, jokaisesta trofeesta, Kustaa Aadolfista, Kaarle XII:sta, August Väkevästä ja Napoleonista. Se oli hyvin hauskaa. Sitten menimme katsomaan posliinikokoelmaa, joka tosiaankin lienee komeimpia omassa lajissaan. Minun ei tarvitse sanoakaan, että saksilainen posliini vei voiton kaikista muista. Myös tällä alueella Sn. oli kotonaan, ja minä opin paljon sellaista, mistä en ole tiennyt aikaisemmin.
Kello 4 menin heille päivälliselle. He asuvat hyvin mukavasti, kauniit huonekalut, samoin matot, ja ennen kaikkea suurenmoinen kirjasto. Snoilsky tuntuu olevan yhtä kirjahullu kuin Portalis, ja hänen rouvansa sanoo olevansa joskus oikein mustasukkainen kirjoille. Heidän

lapsensa ovat somia, erityisesti rakastuin heidän 3 ½-vuotiaaseen tyttöönsä, kauniiseen ja omaperäiseen lapseen. Meistä tuli aivan erityisen hyvät ystävät -- hän esitteli paperinukkensa minulle, kuten myös muut nuket -- hänen suosikkinsa nimi oli Zacharias Alabamin -- miksi? Niin, sitäpä olisikin vaikea selittää.
Pian päivällisen jälkeen Snoilsky alkoi näyttää minulle kirjojaan, kirjallisia kuriositeetteja y.m., ja niiden joukossa oli paljon Suomea koskevaa aineistoa. Sprengtportenin toimittamia Buxhövdenin julistuksia originaaleina, kaikki vanhimmat suomen kieliopit ja Raamatut, kaikki äärimmäisen harvinaisia. Puhuttiin paljon Suomesta.

Kreivitär kiitti viimeisestä, valokuvista (minä ja Äiti kukkaruukun vieressä, Anni päivänvarjoineen Porvoossa). Äiti tuntuu valloittaneen heidän sydämensä tyystin. He molemmat esiintyvät edukseen jokapäiväisissä oloissaan. Rouva puhui vapaasti ja vilkkaasti ja voitti luonnollisen kainoutensa, ja sitten tuli puhe Suomen sodasta ja vanhasta Ruotsista, Kustaa III:sta y.m. Snoilsky aikoo kirjoittaa, ja on jo aloittanutkin, 25 painosivun mittaisen runon, jonka aiheena on Viaporin antautuminen. Rouva Reuterskiöld ja vanha Hjärne, Klick ja Jägerhorn

saavat runossa sen mitä heille kuuluu. Sitten Snoilsky luki joitakin uusia runoja, muun muassa yhden, jonka nimi oli “Suomen suoja”. -- Se käsitteli Viaporia, joka oli osoittautunut kelvottomaksi suojaksi, sekä raudan ja kiven vastapainona Runebergia -- koko runo kuvaa purjehdusta Viaporin ulkopuolella ja maihinnnousua Esplanadin rannassa Runebergin patsaan edessä. Siinä oli joitakin oikein hyviä säkeitä, tähän tyyliin:
“Då sången sist bröt ut i ’Vårt land’
Då föddes en ny nation.”
[Kun lopulta puhjettiin Maamme-lauluun
Silloin syntyi uusi kansakunta]
Ja sitten runo päättyy Runebergin lauluun, Suomen suojaan:
“Den ståndar och skall bestå.”
[Se kestää ja pysyy läpi aikojen]
Ja sitten tuli puheeksi Strindberg. Giftas II:sta sanottiin: “Miesparka, hän on umpihullu.” Siitä olimme kaikki

yksimielisiä -- sitten Björnson, Ibsen, Brandes, Jacobson ja Zola, jonka L’Oeuvre oli tehnyt mitä suurimman vaikutuksen Snoilskyyn. Se oli hauska ilta -- puhuimme paljon ja pitkään, puhuimme köyhistä ja kurjista, ja minä sain mieleeni aiheen, jota nyt ajattelen paljon. Vasta klo ½ 12 lähdin sieltä. Kuten sanottu, Snoilsky ja hänen rouvansa miellyttivät minua tuhat kertaa enemmän kuin Suomessa. He lupasivat tulla Pariisiin keväällä.
Snoilsky sanoi, ettei ollut unohtanut Bertan ihailua kuningasvainaata kohtaan, ja omisti “kunnioituksella” Bertalle “Fru Lenngrenin” erillispainoksen, jonka lähetän Pariisista. Ajatelkaa, hän sanoi, että

harvoin on mikään kunnianosoitus liikuttanut häntä enempää kuin se, että Annie ja Bertha osasivat niin monia hänen runojaan.
Pystyykö Äiti lukemaan näitä harakanvarpaita? Tärisee inhottavasti.
Se on totta, menin vielä museoon eilen klo 3 ja hyvästelin Sikstuksen madonnan ja Holbeinin, mutta sanon niille “au revoir” [näkemiin], kuten Dresdenille yleensäkin, kaupungille, jossa varmasti viihtyisin.
Ah, kaipaan Teitä sanomattomasti, enkä voi kyllin siitä puhua. Usein tunnen itseni hulluksi, joka lähtee onnensa luota vapaaehtoisesti, kun lähden Teidän luotanne.
Toivottavasti Äiti saa selvää tästä. Kertokaa terveiset kaikille, tytöille varsinkin
Teidän
Atteltanne

None