päivällisen kreikkalaisessa ravintolassa nimeltä “Zur Stadt Athen”. Viinit, joilla oli sellaisia nimiä kuin “Agamemnon” ja “Helena” vaikuttivat minuun virkistävästi. Wallenskiöldhän on miellyttävä nuori mies, hiukan keskustelevainen, mutta se ei ole niin vaarallista, parempi liikaa kuin liian vähän. Koska kuitenkin tunsin oloni edelleen kurjaksi, menimme tapaamaan Clopattia. Hän oli juuri suomalaisessa seurassa, johon kuuluivat Wasenius, eräs Liljeblad ja Cryszinicz, tuo pörröinen ihminen, joka sitä paitsi nyt on melkein kuuro, ja mykkähän hän on aina ollutkin. Nämä nuorukaiset tuntuivat olevan iloisia siitä, että minulla oli uutisia Helsingistä. Kukaan ei tunnu oikeastaan viihtyvän Berliinissä. Minun sieluni kärsii kovin noista suorakulmaisista kaduista. Clopatt määräsi minulle reseptillä Doverin pulveria, ja niin me erosimme istuttuamme yhdessä jonkin aikaa ja puhuttuamme Helsingin oloista.
Seuraavana aamuna nousin kello 6, ja kello 8 olin junassa matkalla Dresdeniin. Matka ei kestä kuin kolme tuntia, mutta minä tunsin, kuinka sen edistyessa ilmasto tuli lauhemmaksi ja taivas kirkkaammaksi ja kuinka itse reipastuin. Juuri kun saavuimme perille, aurinko paistoi niin kauniisti, joki oli niin kirkas ja tämä miellyttävä rokokoo-

kaupunki niin kerta kaikkiaan pittoreski, että olin aivan poissa tolaltani ilosta. Ensin museoon, missä olin siihen saakka, kun se suljettiin, t.s. kello kolmeen.

Täällä museo on aivan toisentyylinen kuin Berliinissä. Täällä ei ole lainkaan Mantegnan, Botticellin, Filippo Lippin y.m. vanhojen italialaisten töitä -- mutta sitä vastoin pieniä hollantilaisia, Corregiota [sic], Tiziania ja Holbeinia, Holbeinia, Holbeinia sekä vielä Sikstiiniläismadonna, joka juuri tällä hetkellä on viimeisin ihastukseni. Kuinka se on kaunis väritykseltäänkin! Koko yläosa, Madonna ja lapsi, on ehkä parasta mitä Rafael on koskaan tehnyt. -- Valitettavasti joku professorinroisto on retusoinut laskoksia y.m., ja se näkyy selvästi. Holbeinin muotokuva Henrik VIII:n asesepästä! Oi ja ah -- enhän minä voi aloittaa banaaleja vuodatuksia sellaisesta työstä. Olin aivan sekaisin päästäni, aivan hulluna ilosta! Holbeinin pyhä perhe, t.s. tuo votiivitaulu, on varmasti kopio, ja sellaisena sitä melko yleisesti pidetäänkin, paitsi Dresdenissä tietenkin. Holbein maalaa paremmin, ja kuitenkin tuo taulu on erinomainen. Kaikesta, kaikesta pidin, t.s. en tietenkään Carlo Dolcesta ja muista yleisön suosikeista, mutta jopa Correggio, jota en koskaan ole ymmärtänyt, tuntui minusta nyt todella hyvältä. Mutta “on revient toujours [ihminen palaa aina] Holbeinin ja Rafaelin ja Tizianin pariin”.
Kello 3 menin Snoilskyn luokse -- hän asuu elegantissa talossa aivan uudessa kaupunginosassa

noin puolen tunnin kävelymatkan päässä. Paljon ihmisiä ulkona, leppoisina ja iloisina. Täkäläisissä naisissa virrannee paljon puolalaista verta, he eivät ole niin kömpelöitä kuin saksattaret yleensä, ja näin monia todella hyvännäköisiä naisia. Sää oli aivan suurenmoinen. Aurinko paistoi ja ilmassa oli tätä mannermaista kevään kosteutta, joka elähdyttää köyhää lapinmiestä, joka saapuu Lapista. Snolle ei ollut kotona, mutta tuli tuntia myöhemmin hotelliini vastavierailulle ja istui täällä hyvän osan iltapäivästä.
Hän oli iloinen ja tavattoman ystävällinen, rauhallinen kuten aina. Hän valitti, että he itse olisivat poissa eilisiltana, mutta pyysi minua luokseen täksi illaksi. Terveisiä kerrottiin ja otettiin vastaan, kysymyksiä Suomesta ja sikäläisistä ystävistä esitettiin ja niihin vastattiin.

Illalla menin oopperaan. Oopperatalo on erinomaisen kaunis. Siellä esitettiin Kretschmerin uutta teosta “Die Folkungen”. Aihe oli niin muodoin ruotsalainen, vaikka se olikin yhtä ruotsalainen kuin musiikkikin, joka oli mixtum compositum [sekoitus] Wagneria ja Verdiä. Orkesteri oli mainio ja laulajilla oli hyvät äänet, vaikkakin he huusivat ja tempoivat omituisesti. Oli hupaisaa nähdä, kuinka esimerkiksi ruotsalaisia kansantansseja esitettiin Straussin tyylisten valssien tahtiin omituisissa, puoliksi puolalais-tsekkiläisissä asuissa. “Karin, ein dalekarlisches Mädchen” [Karin, Taalainmaan tyttö] oli aivan samannäköinen kuin rouva Aspegren.

Aihe oli noudettu “hehkuvan mielikuvituksen lähteestä” eikä sillä ollut historiallista perustaa. Kustaa Vaasa, Engelbrekt ja Folkungit. Hupaisaa se oli, myös silloin, kun oli meneillään yksi oopperan traagisimmista hetkistä. Kansa kääntyy epätoivoissaan Magnus Eriksonin puoleen ja laulaa: “Sprich, o sprich o du Erikson!” [Puhu, oi puhu oi sinä Erikson!] Abedissan [sic] nimi oli Rosa Nydal, mikä tietenkin kuulosti aivan järjettömältä ruotsalaisessa korvassa. Mutta hauskaa oli kuulla hyvän orkesterin soittoa ja katsella niin kaunista teatteria. Yleisö oli mitä suurimmassa määrin miellyttävää. Primadonnalla oli kaunis nimi: Fräulein Papier.
Posti on tänään suljettu kello 6:een saakka. Sitten menen katsomaan, onko siellä minulle kirjettä Äidiltä. Snolle tulee varmaan tuossa tuokiossa. Lähetän joitakin valokuvia. Eikö Zwingern olekin rokokoon bijou [jalokivi]? Tänään menemme museoon ja sitten posliinimuseoon, joka Sn:n mukaan on maailman paras. Huomenna matkustan kello 8.30 Zerbstin ja Magdeburgin kautta Kölniin ja olen niin muodoin tiistaina kello 9.45 i.p. Pariisissa. Kertokaa kaikille terveiset minulta, ja voikaa hyvin! Jumala olkoon Teidän, rakkampieni, kanssa.
Äidin
Atte.

None