Minä olen yhä järkyttynyt Zolan L’Oeuvren lukemisesta. Se on hirveän surullinen ja (kun nyt olen voinut tarkastaa aiheen) huomattavasti liioiteltu. Hän ottaa yksittäisiä esimerkkejä ja kärjistää ne äärimmilleen mutta ei halua nähdä valoisia puolia. Kuitenkin kirjassa on uskomatonta voimaa, hirveyden ja kurjuuden intensiteettiä, joka heittelee lukijaa. Vajavainen lahjakkuus, kunnianhimo, typeryys sekoitettuna nerokkuuteen, ja kaiken päättyminen täydelliseen hulluuteen ja itsemurhaan -- se on kymmenen kertaa hirveämpää kuin todellisuudessa. Miksi hän aina antaa henkilöidensä sanoa pahimmat sanat ja hirveimmät kiroukset, sitä en ymmärrä.

Tässä eräänä iltana minut esiteltiin Zolalle Charpentier’lla, kustantajalla, jonka luokse minut oli kutsuttu soiréehen; Zola muistuttaa Verner Salingrea, en laid [sic. rumasti?], on melko pitkä ja leveäharteinen ja muistuttaa tavoiltaan jossain määrin Rosenborgia -- pitää päätään syvällä hartioitten välissä ja käsiä polvilla jotenkin torjuvana, äkkijyrkkänä ja terävänä. Hän puhui Pohjolasta ja Venäjästä mutta ei sanonut juuri mitään erityisen merkittävää.

Daudet’ssa on sitä vastoin paljon enemmän ruusuvettä ja kukkaistuoksua, ja hänellä on tapana sanoa kohteliaisuuksia, joihin kukaan ei usko. Olin luvannut viedä Neiglickin hänen luokseen, ja hän sanoi, että se kävisi oikein hyvin päinsä jonakin päivänä kello 11.
Voi kunpa tuo Neiglick pystyisi keskittymään! Hänen kokeellista psykologiaansa en ymmärrä, mutta kaiken kuulemani perusteella se on aivan liian matemaattis--tieteellis--eksaktia, jotta Neiglick olisi sen parissa oikealla paikallaan. Voisikohan Neiglick kirjoittaa jotakin todella kirjallista. Hänen tämänhetkinen alansa on parempi journalistiikka, ja on sentään sääli, jos hänestä tulee tuollainen lehtikirjoittelija. -- Hän on kuitenkin varsin hupaisa ainaisessa hajamielisyydessään. Joskus hän ei kuule sanaakaan siitä, mitä toinen puhuu, ja sitten kun toinen on lopettanut pitkän puheen, hän herää ja kysyy hyvin uteliaasti mitä! mitä! mitä!
Konni sulostutti eilen iltapäivääni istumalla puolimakaavassa asennossa tuolissa. Hän istui aloillaan viiden tunnin ajan eikä tehnyt muuta kuin etsi papyrosseja. Liikeasioistaan hän puhui,

niissä on jotenkin kysymys paperimassasta, luulisin.

Kahtena iltana perätysten olen syönyt illallista Chamburen luona. Vein hänelle sen pienen tutkielman omistuksen kera, ja näin, että hän todellakin ilahtui siitä. -- Eilen meidät molemmat oli kutsuttu M[onsieur] ja M[ada]me Kahnin, varakkaiden juutalaisten, luokse, ja minut oli kutsuttu sinne aivan erityisessa tarkoituksessa. M[ada]me Kahn oli nimittäin luvannut näyttää minulle suuren suosikkinsa, nuoren tytön nimeltä M[ade]moiselle Membrée, muutama vuosi sitten kuolleen säveltäjän tyttären. Madame Kahn oli nimittäin kuvaillut tyttöä hyvin yksityiskohtaisesti, ja Chambure samaten. Nuo sanoin laaditut muotokuvat olivat kesekenään niin erilaisia, että minulla ei voinut olla kaukaistakaan aavistusta siitä, millainen tyttö oli. Se oli eräänlaista kilpailua Chamburen ja M[ada]me Kahnin välillä -- “Vous verrez que M. Edelfelt approuvera mon portrait.” “Non, c’est le mien qu’il trouvera mieux, nous voyons les choses de la même façon” [Tulettepa näkemään, että Monsieur Edelfelt hyväksyy minun muotokuvani. Ei, minun muotokuvaani hän pitää parempana, me näemme asiat samalla tavoin.], väitti Chambure.
M[ada]me Kahn, joka on hyvin rakastettava ja terävä kuin partaveitsi, oli kutsunut seitsemän, kahdeksan henkilöä luokseen eiliseksi, ja heidän joukossaan olivat

M[ademoise]lle Jeanne Membrée äiteineen, Chambure ja minä sekä juutalaisia sukulaisia. Hyvin miellyttäviä muuten (kaikki melomaaneja ja wagneriaaneja). Chambure, joka aina kiusoittelee ja pitää ihmisiä pilkkanaan, hupaili M[ada]me Kahnin kustannuksella koko illan vain sen tähden, että minä olin muutamaa tuntia aikaisemmin sanonut Chamburen olevan oikeassa vis à vis M[ademoise]lle Membrée. Hän oli moderne, ei lainkaan keskiaikaisen tyyppinen pitkästä, hoikasta olemuksestaan huolimatta. “Je la vois toujours sur un fond d’or, une fleur de lys à la main” [Näen hänet aina kultaista taustaa vasten, liljankukka kädessään], oli M[ada]me Kahn sanonut -- “Mais non elle n’a rien de Fra Angelico, c’est une grande parisienne, svelte, gracieuse, originale, pas jolie, mais pire, qui ne ressemble à personne, et qui plaît même par les defauts, un mélange de modestie et d’aplomb, timide et capricieuse, énigmatique, charmante” [Eihän toki, hänessä ei ole mitään Fra Angelicon tyylistä, hän on suuren tyylin pariisitar, hoikka, sulokas, omaperäinen, ei sievä vaan vielä pahempaa, hän ei muistuta ketään ja hänen vikansakin ovat miellyttäviä, hän on sekoitus kainoutta ja varmuutta, arka ja oikukas, arvoituksellinen, hurmaava], sanoi Chambure. “Elle a un grand nez, une grande bouche, pas un trait n’est irreprochable, et le tout est harmonieux au possible.” [Hänellä on suuri nenä, suuri suu, yksikään piirre ei ole virheetön, ja kokonaisuus on niin harmoninen kuin vain voi olla.]

M[ademoise]lle Membrée on selvästikin hyvin hemmoteltu. Hän on kasvanut taiteilijoiden parissa -- Gérôme,

Henri Monnier, Gounod y.m. olivat hänen vanhempiensa jokapäiväisiä vieraita -- nyt he ovat täysin varattomia ja äiti antaa laulutunteja.
Chambure pyysi häntä esiintymään ja laulamaan M[ada]me Rotschildin “Si vous n’avez rien à me dire”, siihen tapaan kuin une demoiselle qui se produit dans le monde [nuori neito joka esittäytyy seurapiireille], ja sitten esittämään joitakin koomisia kohtauksia, kertomaan tarinan vanhan englannittaren tapaan -- ja tuo kaino 19-vuotias tyttö ryhtyy toimeen mitä hulluimmalla “chargella” [latauksella], niin läpeensä koomisesti mutta liioittelematta, niin pariisilaisen gaminin [pojanviikarin] tapaan ja kuitenkin comme il faut [soveliaasti], että koko seurue vääntelehti naurusta. Hänellä oli tapana hetkessä muuttaa ilmaisuaan, ääntään, kaikkea, rauhallisemmin ja suhteessa paremmin kuin Neiglick -- sanalla sanoen koominen lahjakkuus. Hän kertoi Coquelinin tavallisen numeron, Marlborough-laulun proosamuodossa, englannittaren tapaan, ja lisäsi siihen suuren määrän itse keksimiään hullutuksia -- ja lauloi sitten M[ada]me Rotschildin laulun eeppisen hölmöön tyyliin mutta liioittelematta, vain hiukan alleviivaten, siihen tapaan kuin nuoret kanamaiset neidit sen laulavat.

M[ada]me Kahn

sanoi minulle: “Je cède, vous êtes acheté par M[onsieur] de Chambure, -- mais elle est charmante, n’est ce pas? -- Seulement vous me ferez le plaisir de ne pas vous en amouracher, elle est vraiment pas un parti pour vous. Elle est gatée, capricieuse, et elle n’a pas un sou. Elle aurait besoin d’une mari à la poigne dure, et vous êtes trop bon, vous.” [Luovutan, Monsieur de Chambure on ostanut teidät puolelleen, mutta hän on hurmaava, eikö totta? -- Kunhan vain teette minulle sen palveluksen ettette rakastu häneen, hän ei todellakaan ole hyvä naimakauppa teille. Hän on hemmoteltu ja oikukas, eikä hänellä ole yhtään rahaa. Hän tarvitsisi kovanyrkkistä aviomisetä, ja te olette liian hyvä.]
Äiti voi ymmärtää, etten minä ajatellut amouracheerata [rakastua] sillä tavoin hogen drogen [yhtäkkiä], vaikkakin myönnän, että hän on troublante [hämmentävä] (jälleen yksi sana, jota ei voi ilmaista ruotsin kielellä).
M[ada]me Kahn vihaa Hechtiä itsessään -- hän on niiden rikkaiden Hechtien serkku, joihin minä tutustuin Nordenskiöldin kautta. Hän on lapsena ollut päivittäin Chamburen äidin luona; tämä asui samassa talossa kuin hänen vanhempansa. Ja kun hän puhui minun kanssani vanhasta markiisitar Chamburesta, hänelle nousivat kyynelet silmiin: “Après ma mère, ce [sic] la personne que j’ai aimée le plus au monde” [Äitini jälkeen olen rakastanut häntä kaikkein eniten koko maailmassa], hän sanoi.
He ovat merkillisiä, nämä rikkaat juutalaiset -- he ovat selvillä kaikesta, puhuvat kaikkia kieliä ja tuntevat sukulaissuhteidensa kautta kaikki pääkaupungit. Ja musiikki, siinä

he ovat oikeassa elementissään. Sitten tuli puheeksi englantilainen kirjallisuus, ja nuo juutalaisrouvat osoittivat minulle olevansa siinä niin kotonaan kuin olisivat aina asuneet Lontoossa. Muutoin juutalaiset naiset ovat aina parempia kuin herrat. Niinpä M[ada]me Kahn on taivaallinen verrattuna mieheensä ja Hechtin rouvat ovat myöskin paljon hienompia kuin miehensä. Nämä rouvat, kaikki nuoria ja miellyttäviä, eivät ole vähimmässäkään määrin juutalaisia tyyppejä -- M[ada]me Kahn on punaisenvaalea ja muistuttaa rouva Andelinia.

Soiréen jälkeen me, Chambure ja minä, kuljimme pitkin katuja kuunloisteessa ajatellen maailman menoa kuten Österman ja tulimme yksimielisyyteen siitä, että ainut yläluokan määritelmä on enää “la distinction personnelle -- celle de la race n’existe plus” [yksilöllinen hienostus -- syntyperään perustuvaa hienostusta ei enää ole olemassakaan]. “Cette petite M[ada]me Kahn est mieux et plus comme il faut que pas mal de duchesses au Faubourg St Germain et cette grande perche de M[ademoise]lle Membrée a plus de distinction que la plupart de vieilles folles qui portent maintenant le deuil de la comtesse de Chambord” [Tuo pieni Madame Kahn on parempi ja seurapiirikelpoisempi kuin lukuisat Faubourg St Germainin herttuattaret ja tuo humalasalko, M[ademoise]lle Membrée, on paljon hienostuneempi kuin suurin osa noista vanhoista hupsuista, jotka nyt ovat surupuvussa Chambordin kreivittären tähden] (kaikki laillista kuningassukua kannattavat rouvat ovat nyt syvän surun vallassa tuon vanhan ämmän tähden, joka ei koskaan ole edes ollut Ranskassa).
Ja nyt näkemiin -- tuhannet terveiset
Attelta.