viipyä siellä.

Pasteurin muotokuvasta ei ole vielä tehty mitään päätöksiä, ja olen surullinen siitä, että meikäläiset lehdet ovat kuulemma puhuneet asiasta (minä en ole nähnyt niitä, mutta Pipping kertoi minulle). Viime maanantaina olin vanhan Pasteurin luona hänen laboratoriossaan, ja hän näytti minulle kaiken siellä, selitti kaikkia kokeitaan y.m. ainakin tunnin ajan niin ystävällisesti kuin suinkin. Hän sanoi, ettei hänellä ole mitään sitä vastaan, että minä maalaisin hänet, kysymys kuului vain, koska ja miten. Joka hetki hänen assistenttinsa tulevat kysymään häneltä yhtä tai toista, jatkuvasti hänen itsensä täytyy käydä toteamassa jokin seikka sadoista kaniineista, koirista, apinoista, marsuista ja kanoista, joilla hän tekee kokeitaan. Mnut on kutsuttu päivälliselle ensi sunnuntaiksi. Pasteur on juuri tekemäisillään koko elämänsä suurimman keksinnön -- vesikauhurokotteen. Kaikki hänen eläinkokeensa ovat onnistuneet, nyt tarvitsee vain saada selville, kuinka hän onnistuisi soveltamaan sitä ihmisille. Minä näin siellä vesikauhuisia koiria ja apinoita taudin kaikissa eri vaiheissa, vilkkaasta hermostuneisuudesta raivoon ja sen jälkeiseen uupumukseen, halvaannukseen ja kuolemaan. Nythän on niin, että haluaisin tietenkin maalata vanhan herran laboratoriossa elukoidensa edessä, mutta huomasin heti, että huoneisto ei laisinkaan sovellu maalaamiseen, vaikka

se olikin hyvin pittoreski häkkeineen, kemiallisine tutkimuslaitteineen ja korkeine ikkunoineen. Ja niin, rohkenenko vaivata sellaista miestä? Olen hyvin neuvoton ja epävarma.
Courtois on oikeassa siinä, että jos jäisin tänne, en kuitenkaan tekisi mitään erityisen tärkeää toukokuussa -- Salonki veisi silloin minun aikani. Mitä teen. Pahinta on, että ennen lauantaita minun täytyy jättää vastaukseni Jaunez’lle, joka nyt taas on lähdössä Prattolinoon.
Meillä on ollut täällä oikein elokuisen lämmintä neljän, viiden päivän ajan. Ei ole enää kevät, on täysi kesä, samaan tapaan kuin silloin kun te olitte täällä. Tänään lämpömittari näyttää 26 astetta varjossa, lämpimämpää kuin Italiassa, missä saadaan tyytyä 19 ja 20 asteen lämpötiloihin.

Björnsonin olen tavannut. Hän kyseli paljon Äidistä, mitä Äiti on mieltä “Det flagerista” j.n.e. Hän oli innostunut ja kiinnostunut ja pyysi minua kertomaan “oikein sydämelliset” terveiset. Hänellä on ollut hermokohtauksia talvella, mutta ei läheskään niin vaarallisia kuin lehdet ovat antaneet ymmärtää. Mutta ajatelkaa, että juuri Björnsonille, Björnsonille tulee jotain sellaista kuin hermokohtauksia! Sitä minä en olisi koskaan uskonut. -- Apropos, on hauskaa, että

Bangin luennot ovat olleet Teille todella hedelmällisiä. Mitäkö hänestä sanotaan Tanskassa? Niin, että hän on lahjakas, hyvin lahjakas, mutta että (tässä siteeraan Krohnia) “jeg kan ikke lide hysteriske mandfolk” [en voi sietää hysteerisiä miehiä]. -- Samaa sanoo Björnson. Kööpenhaminassa hän seurustelee lähinnä sielunveljiensä, pienten, laihojen pessimistien kanssa; maalarien, Krohnin, Benzonin y.m. kanssa hän ei ole koskaan. Ei myöskään Kuninkaallisen teatterin näyttelijöiden kanssa -- hänellä on hyvät suhteet [epäs. sana] teattereihin. Björnson sanoi, että “Haablose slaegter” on “talentfuld men svinsk” [lahjakkaasti tehty mutta sikamainen]. Omituista, että hän kaikkialla tekee suuremman vaikutuksen naisiin kuin miehiin.
Tänään minun pitäisi oikeastaan mennä tapaamaan Strindbergiä, mutta en tiedä, jaksanko puhua sosiaalisista kysymyksistä ja pessimismistä ja muusta sellaisesta nyt, kun on näin tukahduttavan kuumaa. Vielä en tunne S:ia, joka on nykyisin hermeettisesti sulkeutunut omiin oloihinsa, mutta Ville V. on sanonut hänelle, että minä tulen, ja hän haluaa tavata minut. Nyt hän ja Björnson ovat suutuksissa jostakin pikkuasiasta -- onhan aivan liian hullua, että nämä nykyajan kirjailijat elävät vain hermoillaan; ajattelen usein, että ei ehkä ollut niinkään hullua, että Runeberg oli lehtori ja metsästäjä ja kalastaja. Se oli tarpeellista vastapainoa, jota nykyajan kirjailijoilla ei ole. Sen tähden he ovat aivan liian herkkiä ja riitaisia. Tuon ainaisen kirjoittamisen, kirjoittamisen, suunnittelemisen, kaiken repimisen ja tonkimisen täytyy olla vahingollista ihmisen luonteelle.

Tänään menen viimeisen kerran Bastien Lepagen näyttelyyn. Se tekee minuun saman vaikutuksen kuin Dagnaniinkin, tunnen itseni niin nolatuksi Bastienin kaltaisen ylivoimaisen tahdon edessä. Lopputulos ei ole metkuilua eikä silmänkääntötemppuja; siihen voisi jokainen päästä työskentelemällä vakavasti ja lujatahtoisesti. Tietenkin Bastien oli maalarinero, joka olisi voinut briljeerata yhtä paljon kuin kuka tahansa näistä virtuooseista. Merkittävää on se, että hän kuitenkin niin täysin nöyrtyi luonnon edessä. Hänen suuruutensa piili siinä, että hän pystyi tulemaan jälleen lapsenomaiseksi, vaikka tiesi niin paljon ja oli niin lahjakas.
On varmaa, että häntä, Bastien Lepagea, tullaan pitämään yhtenä tämän vuosisadan suurimmista taiteilijoista.
Nyt jälkeenpäin Bastien tuntuu minusta niin ehyeltä myös henkilönä. Hänen pienet virheensä, hänen kiukkuisuutensa ja ylimielisyytensä (jollainen hän ei kuitenkaan koskaan ollut ystäviään kohtaan) unohtuvat

hänen suurten, miehekkäiden ominaisuuksiensa rinnalla. Hän oli mies niin alussa kuin lopussakin ja seisoi kuin terve, vahva puu täällä Pariisin ruukku- ja ansarikasvien joukossa.
Nyt minun on mentävä näyttelyyn. Se suljetaan huomenna. -- Maanantaina menen jälleen tapaamaan vanhaa Pasteuria nähdäkseni, onko minulla mitään mahdollisuutta maalata häntä laboratoriossa, sillä vain siellä, siinä ympäristössä, haluan maalata hänet. Vanha Pasteur frakissa ja ritarikunnan kunniamerkeissään on naurettava ajatus, ei, hänen täytyy olla juuri omassa elementissään: silmälasit nenällä, kalotti päässä, mikroskooppi edessään.
Ah, kuinka täällä on kaunista. Jos ylioppilaat Hagelstam, Pipping y.m. olisivat nokkelia, he viettäisivät vuosijuhlaa maalla St Cloud’ssa, Ville d’Avrayssa tai Montmorencyssa. Kaikki puut ovat hennon vaaleanvihreitä tai silmunruskeita, kirsikkapuut kukkivat, kaikkialla tuoksuu, helisee, säkenöi!
Paljon terveisiä kaikille
Attelta