Ohjaajan ja sosiaalityöntekijän työparityöskentely Tampereen kaupungin perhepalveluissa : ohjaajan osaamisen tunnistaminen ja hyödyntäminen palvelutarpeen arvioinnissa
Laatunen, Jutta (2017)
Laatunen, Jutta
Tampereen ammattikorkeakoulu
2017
All rights reserved
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201703133192
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201703133192
Tiivistelmä
Opinnäytetyön tarkoituksena oli kartoittaa työparityöskentelyn tapoja lapsiperheiden sosiaalityössä palvelutarpeen arviointivaiheessa painottuen ohjaajan työnkuvaan ja rooliin. Tavoitteena oli tehdä näkyväksi ohjaajan erityisosaaminen arviointityössä ja kerätä toimivia ja tehokkaita käytäntöjä työparityöhön. Tutkimuskysymyksillä haluttiin selvittää, mikä on ohjaajan rooli palvelutarpeen arvioinnissa suhteessa sosiaalityöntekijään ja mitkä ovat sosiaalityöntekijä–ohjaaja-työparityöskentelyn toimivat käytännöt ja haasteet palvelutarpeen arviointivaiheessa.
Opinnäytetyö on kvalitatiivinen eli laadullinen tutkimus. Aineisto kerättiin teemahaastatteluilla. Haastattelut olivat parihaastatteluja, mikä mahdollisti keskustelevan ilmapiirin haastattelutilanteessa. Kuutta sosiaalityöntekijä–ohjaaja-työparia haastateltiin lapsiperheiden sosiaaliasemilla talvella ja keväällä 2016. Haastattelut nauhoitettiin ja kerätty aineisto litteroitiin sanatarkasti. Henkilötiedot hävitettiin litteroinneista. Litteroinnit tullaan tallentamaan yhteiskuntatieteelliseen Praksis-tietoarkistoon. Aineiston analyysiin käytettiin aineistolähtöistä sisällönanalyysia.
Opinnäytetyön keskeisimpänä tuloksena voidaan pitää sitä, että sosiaalityöntekijät ja ohjaajat pitivät toisiaan tasavertaisina työpareina, vaikka työntekijöiden positiot ja työtehtävät eroavat jonkin verran toisistaan. Sosiaalityöntekijät arvostivat ohjaajien monipuolista kokemusta sosiaalialan eri työkentiltä ja ohjaajat kokivat oman asiantuntijuutensa pohjautuvan aiempaan työkokemukseen ja tästä saatuun näkökulmaan. Sosiaalityöntekijän nähtiin olevan palvelutarpeen arviointiprosessin vastuuhenkilö ja sosiaalityöntekijältä odotettiin vahvaa lainsäädännön hallitsemista. Sosiaalityöntekijät kokivat, että uusi työparimalli on enemmän yhteistyötä verrattuna aiempaan sosiaalityöntekijä–sosiaalityöntekijä-työparimalliin. Ohjaajien dialogisen ja voimavarasuuntautuneen lähestymistavan ja ohjaustyön nähtiin tuoneen lisäarvoa arviointityöhön.
Keskeisimpänä johtopäätöksenä voidaan todeta, että sosiaalityöntekijä–ohjaajatyöparimalli koetaan pääosin toimivana ja että molemmat ammattikunnat arvostavat toistensa asiantuntijuuksia. Ohjaajan ja sosiaalityöntekijän ei kuulu tehdä samaa työtä eri palkalla, vaan työssä on eroja. Erityisesti ohjaajan työnkuvaan kaivataan selkeytystä ja työnkuvien selkiyttäminen nouseekin esiin tärkeimpänä kehityskohteena.
Opinnäytetyö on kvalitatiivinen eli laadullinen tutkimus. Aineisto kerättiin teemahaastatteluilla. Haastattelut olivat parihaastatteluja, mikä mahdollisti keskustelevan ilmapiirin haastattelutilanteessa. Kuutta sosiaalityöntekijä–ohjaaja-työparia haastateltiin lapsiperheiden sosiaaliasemilla talvella ja keväällä 2016. Haastattelut nauhoitettiin ja kerätty aineisto litteroitiin sanatarkasti. Henkilötiedot hävitettiin litteroinneista. Litteroinnit tullaan tallentamaan yhteiskuntatieteelliseen Praksis-tietoarkistoon. Aineiston analyysiin käytettiin aineistolähtöistä sisällönanalyysia.
Opinnäytetyön keskeisimpänä tuloksena voidaan pitää sitä, että sosiaalityöntekijät ja ohjaajat pitivät toisiaan tasavertaisina työpareina, vaikka työntekijöiden positiot ja työtehtävät eroavat jonkin verran toisistaan. Sosiaalityöntekijät arvostivat ohjaajien monipuolista kokemusta sosiaalialan eri työkentiltä ja ohjaajat kokivat oman asiantuntijuutensa pohjautuvan aiempaan työkokemukseen ja tästä saatuun näkökulmaan. Sosiaalityöntekijän nähtiin olevan palvelutarpeen arviointiprosessin vastuuhenkilö ja sosiaalityöntekijältä odotettiin vahvaa lainsäädännön hallitsemista. Sosiaalityöntekijät kokivat, että uusi työparimalli on enemmän yhteistyötä verrattuna aiempaan sosiaalityöntekijä–sosiaalityöntekijä-työparimalliin. Ohjaajien dialogisen ja voimavarasuuntautuneen lähestymistavan ja ohjaustyön nähtiin tuoneen lisäarvoa arviointityöhön.
Keskeisimpänä johtopäätöksenä voidaan todeta, että sosiaalityöntekijä–ohjaajatyöparimalli koetaan pääosin toimivana ja että molemmat ammattikunnat arvostavat toistensa asiantuntijuuksia. Ohjaajan ja sosiaalityöntekijän ei kuulu tehdä samaa työtä eri palkalla, vaan työssä on eroja. Erityisesti ohjaajan työnkuvaan kaivataan selkeytystä ja työnkuvien selkiyttäminen nouseekin esiin tärkeimpänä kehityskohteena.