Lapsen äkillinen kuolema ensihoidossa.
Ruotsalainen, Jarmo (2008)
Ruotsalainen, Jarmo
Tampereen ammattikorkeakoulu
2008
All rights reserved
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201404305415
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201404305415
Tiivistelmä
Opinnäytetyön tarkoituksena oli kuvata lapsensa äkillisesti menettäneen äidin kokemuksia ensihoitohenkilöstöltä saamastaan psyykkisestä ensiavusta. Opinnäytetyön tehtävinä oli selvittää, miten ensihoitohenkilöstö toimi äidin kokemana tilanteessa, millaista psyykkistä ensiapua äiti koki saaneensa ensihoitohenkilöstöltä ja millaista tukea äiti olisi ensihoitohenkilöstöltä toivonut. Tavoitteena työlle oli lisätä ensihoitajien valmiuksia kohdata äkillisesti lapsensa menettäneet vanhemmat.
Työn teoreettisessa osassa käsiteltiin lapsen äkillistä kuolemaa ja vanhempien huomioimista yleisellä tasolla. Lisäksi kuvattiin tilanteiden haastavuutta ensihoitajien kannalta. Traumaattista tapahtumaa käsiteltiin psykologian näkökulmasta tuoden esille sokin aiheuttamat reaktiot sekä psyykkinen ensiapu ensihoitajan toteuttamana. Työn perustana oli yksilöllisyys. Työn menetelmiä olivat kvalitatiivinen tutkimus ja syvähaastattelu. Haastateltavana oli äiti, jonka lapsi oli kuollut kotona äkillisesti. Aineisto analysoitiin käyttäen narratiivista analyysiä. Narratiivisuus antoi mahdollisuuden kuvata tutkimuksen kohteena ollut tapahtuma kokonaisuudessaan osaksi tätä työtä. Näin myös lukija saa autenttisen ja tarkan kuvauksen tapahtuneesta oman pohdinnan pohjaksi.
Tutkimustehtävistä saatiin vastaukseksi, ettei ensihoitajien toiminta lapsensa menettäneen perheen kohdalla ole ollut täysin asianmukaista ja ammattitaitoista. Ensihoitajat olivat aloittaneet toivottoman elvytyksen ja jatkaneet sitä 15 minuuttia. Äiti, joka on sairaanhoitaja, piti elvytystä kokonaan turhana. Tilanteessa äiti valokuvasi elvytystä ja isä sai elvyttää ensihoitajien apuna. Perheen muut lapset olivat paikalla. Kun ensihoitajat lopettivat elvytyksen, perhe sai hoitaa vauvaa ja hyvästellä hänet rauhassa. Ensihoitajat poistuivat paikalta ilmoittamatta mitään. Äiti koki, etteivät ensihoitajat toteuttaneet tilanteessa psyykkistä ensiapua, mutta he kuitenkin olivat henkisesti läsnä, mikä näkyi heidän olemuksestaan. Äiti ajatteli, ettei ensihoitajilla ollut helppoa olla tilanteessa.
Johtopäätöksinä todettiin, että vaikka elvytykseen liittyy eettisesti kyseenalaisia seikkoja, oli elvytyksen aloittaminen tässä tapauksessa hyväksyttävää. Väärin saattoi olla toivottoman elvytyksen jatkaminen 15 minuuttia. Lisäksi paikalta poistuminen ilmoittamatta oli epäammattimaista. Psyykkistä ensiapua perheelle toi äidin oma aktiivisuus. Ensihoitajien tarkoituksena on kuitenkin ollut toimia hyvää tarkoittaen ja asianmukaisesti, mutta he eivät ole siihen jostain syystä kyenneet. Joko heidän koulutuksessaan on ollut puutteita, he ovat olleet kokemattomia työssään tai he ahdistuivat tilanteessa. On syytä pohtia paljonko terveydenhuollon koulutuksessa opetetaan psyykkistä ensiapua ja millä metodeilla. Psyykkisen ensiavun antamiseen pitäisi rohkaista nykyistä enemmän.
Työn teoreettisessa osassa käsiteltiin lapsen äkillistä kuolemaa ja vanhempien huomioimista yleisellä tasolla. Lisäksi kuvattiin tilanteiden haastavuutta ensihoitajien kannalta. Traumaattista tapahtumaa käsiteltiin psykologian näkökulmasta tuoden esille sokin aiheuttamat reaktiot sekä psyykkinen ensiapu ensihoitajan toteuttamana. Työn perustana oli yksilöllisyys. Työn menetelmiä olivat kvalitatiivinen tutkimus ja syvähaastattelu. Haastateltavana oli äiti, jonka lapsi oli kuollut kotona äkillisesti. Aineisto analysoitiin käyttäen narratiivista analyysiä. Narratiivisuus antoi mahdollisuuden kuvata tutkimuksen kohteena ollut tapahtuma kokonaisuudessaan osaksi tätä työtä. Näin myös lukija saa autenttisen ja tarkan kuvauksen tapahtuneesta oman pohdinnan pohjaksi.
Tutkimustehtävistä saatiin vastaukseksi, ettei ensihoitajien toiminta lapsensa menettäneen perheen kohdalla ole ollut täysin asianmukaista ja ammattitaitoista. Ensihoitajat olivat aloittaneet toivottoman elvytyksen ja jatkaneet sitä 15 minuuttia. Äiti, joka on sairaanhoitaja, piti elvytystä kokonaan turhana. Tilanteessa äiti valokuvasi elvytystä ja isä sai elvyttää ensihoitajien apuna. Perheen muut lapset olivat paikalla. Kun ensihoitajat lopettivat elvytyksen, perhe sai hoitaa vauvaa ja hyvästellä hänet rauhassa. Ensihoitajat poistuivat paikalta ilmoittamatta mitään. Äiti koki, etteivät ensihoitajat toteuttaneet tilanteessa psyykkistä ensiapua, mutta he kuitenkin olivat henkisesti läsnä, mikä näkyi heidän olemuksestaan. Äiti ajatteli, ettei ensihoitajilla ollut helppoa olla tilanteessa.
Johtopäätöksinä todettiin, että vaikka elvytykseen liittyy eettisesti kyseenalaisia seikkoja, oli elvytyksen aloittaminen tässä tapauksessa hyväksyttävää. Väärin saattoi olla toivottoman elvytyksen jatkaminen 15 minuuttia. Lisäksi paikalta poistuminen ilmoittamatta oli epäammattimaista. Psyykkistä ensiapua perheelle toi äidin oma aktiivisuus. Ensihoitajien tarkoituksena on kuitenkin ollut toimia hyvää tarkoittaen ja asianmukaisesti, mutta he eivät ole siihen jostain syystä kyenneet. Joko heidän koulutuksessaan on ollut puutteita, he ovat olleet kokemattomia työssään tai he ahdistuivat tilanteessa. On syytä pohtia paljonko terveydenhuollon koulutuksessa opetetaan psyykkistä ensiapua ja millä metodeilla. Psyykkisen ensiavun antamiseen pitäisi rohkaista nykyistä enemmän.