”Miksipä en pärjäis” : Selkäydinvammapotilaiden kokemuksia henkisestä tuesta akuuttivaiheen jälkeisessä välittömässä kuntoutuksessa
Nokelainen, Aino (2014)
Nokelainen, Aino
Tampereen ammattikorkeakoulu
2014
All rights reserved
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201402252643
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201402252643
Tiivistelmä
Tämän tutkimuksen tarkoitus oli kuvata selkäydinvammapotilaiden kokemuksia henkisestä tuesta akuuttivaiheen jälkeisen välittömän kuntoutuksen aikana. Tutkimustehtävät olivat: ”Mitä henkinen tuki selkäydinvammapotilaiden kuvaamana on?” ja ”Minkälainen kokemus selkäydinvammapotilailla on saamastaan henkisestä tuesta?”. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli lisätä ymmärrystä siitä, mitä henkinen tuki akuuttivaiheen jälkeisessä välittömässä kuntoutuksessa on selkäydinvammautuneiden itsensä kuvaamana sekä kuvata selkäydinvammapotilaiden kokemus saamastaan henkisestä tuesta. Tuloksia voidaan käyttää pohjana, kun kehitetään henkistä tukea selkäydinvammapotilaille akuuttivaiheen jälkeisessä välittömässä kuntoutuksessa.
Tutkimus toteutettiin kvalitatiivisena tutkimuksena. Tässä tutkimuksessa aineistonke-ruumenetelmänä käytettiin yksilö- ja ryhmähaastatteluja. Haastattelut toteutettiin teemahaastatteluin. Tutkimukseen osallistui seitsemän selkäydinvammautunutta (n=7). Tutkimusaineisto analysoitiin käyttäen induktiivista eli aineistolähtöistä sisällönanalyysia.
Tutkimuksen perusteella selkäydinvammaisten henkinen tuki akuuttivaiheen jälkeisessä välittömässä kuntoutuksessa muodostuu vertaistentuesta, ammattihenkilöiltä saadusta tuesta, läheisten tuesta ja fyysisestä tuesta. Arjessa jaksetaan eteenpäin kokemuksia jakamalla, keskustelulla, huumorilla ja riittävällä tiedonsaannilla. Ahdistavana koettiin, mikäli akuuttihoidosta ei päästy suoraan akuuttivaiheen jälkeiseen välittömään kuntoutukseen, vaan kuntoutuspaikkaa joutui odottamaan jossakin väliaikaispaikalla. Tärkeää oli, että henkilökunnalla on tietämystä selkäydinvaurioista. Henkisesti tärkeänä koettiin myös se, että kuntoutusosastolla puhuteltiin kuntoutujana eikä potilaana. Koska selkäydinvamma vaikuttaa ihmisen fyysiseen toimintakykyyn, osa henkistä tukea on mahdollistaa mahdollisimman omatoiminen fyysinen toimintakyky. Pääsääntöisesti osallistujat olivat tyytyväisiä saamaansa henkiseen tukeen. Tukea olisi tarvittu lisää akuuttivaiheen jälkeisessä välittömässä kuntoutuksessa puolisolle, koska puolison jaksaminen vaikutti myös selkäydinvammapotilaan jaksamiseen. Vammautuneen omasta toimintakyvystä huolimatta kaikkia tuen muotoja tarvittiin. Omatoiminenkin selkäydinvammapotilas tarvitsee ammattihenkilöltä saatua tukea samalla tavalla kuin enemmän apua tarvitseva vammautunut. Selkäydinvammaisten henkistä tukea pitäisi tutkia edelleen sekä potilaiden omasta näkökulmasta, ja laajemmin myös hoitajien ja läheisten kokemusten perusteella.
Tutkimus toteutettiin kvalitatiivisena tutkimuksena. Tässä tutkimuksessa aineistonke-ruumenetelmänä käytettiin yksilö- ja ryhmähaastatteluja. Haastattelut toteutettiin teemahaastatteluin. Tutkimukseen osallistui seitsemän selkäydinvammautunutta (n=7). Tutkimusaineisto analysoitiin käyttäen induktiivista eli aineistolähtöistä sisällönanalyysia.
Tutkimuksen perusteella selkäydinvammaisten henkinen tuki akuuttivaiheen jälkeisessä välittömässä kuntoutuksessa muodostuu vertaistentuesta, ammattihenkilöiltä saadusta tuesta, läheisten tuesta ja fyysisestä tuesta. Arjessa jaksetaan eteenpäin kokemuksia jakamalla, keskustelulla, huumorilla ja riittävällä tiedonsaannilla. Ahdistavana koettiin, mikäli akuuttihoidosta ei päästy suoraan akuuttivaiheen jälkeiseen välittömään kuntoutukseen, vaan kuntoutuspaikkaa joutui odottamaan jossakin väliaikaispaikalla. Tärkeää oli, että henkilökunnalla on tietämystä selkäydinvaurioista. Henkisesti tärkeänä koettiin myös se, että kuntoutusosastolla puhuteltiin kuntoutujana eikä potilaana. Koska selkäydinvamma vaikuttaa ihmisen fyysiseen toimintakykyyn, osa henkistä tukea on mahdollistaa mahdollisimman omatoiminen fyysinen toimintakyky. Pääsääntöisesti osallistujat olivat tyytyväisiä saamaansa henkiseen tukeen. Tukea olisi tarvittu lisää akuuttivaiheen jälkeisessä välittömässä kuntoutuksessa puolisolle, koska puolison jaksaminen vaikutti myös selkäydinvammapotilaan jaksamiseen. Vammautuneen omasta toimintakyvystä huolimatta kaikkia tuen muotoja tarvittiin. Omatoiminenkin selkäydinvammapotilas tarvitsee ammattihenkilöltä saatua tukea samalla tavalla kuin enemmän apua tarvitseva vammautunut. Selkäydinvammaisten henkistä tukea pitäisi tutkia edelleen sekä potilaiden omasta näkökulmasta, ja laajemmin myös hoitajien ja läheisten kokemusten perusteella.