Lupa opettaa : katsaus soitonopettajien koulutukseen Suomessa viulupedagogien koulutuksen näkökulmasta
Sagulin, Michael (2014)
Sagulin, Michael
Metropolia Ammattikorkeakoulu
2014
All rights reserved
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201402052032
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201402052032
Tiivistelmä
Tämän opinnäytetyön tarkoitus on valottaa suomalaisen soitonopettajakoulutuksen menneisyyttä ja nykyhetkeä viulistien näkökulmasta: miten soitonopettajakoulutus on vuosikymmenien aikana kehittynyt ja onko soitonopettajakoulutuksessa vielä kehittämistä.
Käsittelen soitonopettajakoulutuksen pedagogista sisältöä viulupedagogien koulutuksen näkökulmasta keskittyen kolmen Helsingissä koulutusta tarjonneen oppilaitoksen (Helsingin konservatorio, Metropolia Ammattikorkeakoulu ja Taideyliopiston Sibelius-Akatemia) opettajan pedagogisten opintojen sisältöön. Lisäksi tarkastelen opettajan kelpoisuudesta määräävää nykylainsäädäntöä.
Opinnäytteessä käytetyn aineiston perusteella voidaan todeta opettajankoulutuksen aina olevan aikansa lapsi. Soitonopettajakoulutus on ollut jatkuvassa muutoksessa ja kehittynyt erittäin paljon alkuvuosistaan painopisteen muututtua yhä enemmän soittotaidon kehittämisestä ja didaktisista kysymyksistä kohti kokonaisvaltaista opettajuutta. Erityisesti lainsäädännöllä on ollut vaikutusta opintojen kehittymiseen. Ammattikorkeakoulujärjestelmän luominen Suomeen on nostanut soitonopettajakoulutuksen statuksen korkeakoulutasoiseksi.
Soitonopettajakoulutuksessa on silti kehittämisen varaa. Opetuksen seuraaminen on nykyisin heikompaa verrattaessa sitä konservatorioissa 1970-luvulla vallinneeseen tilanteeseen. Opetuksen seuraamista tulisikin kehittää sekä määrällisesti että laadullisesti. Lisäksi pedagogisten opintojen jakamista instrumenttikohtaisiin blokkeihin tulisi vähentää. Myös soitonopettajakoulutuksen opiskelijavalintaa tulisi kehittää niin, että soveltuvuutta alalle arvioitaisiin paremmin. Koska lainsäädännöllä on erittäin tärkeä osa soitonopettajakoulutuksen kehittämisessä, tulisi lainsäädäntöä uudistaa erityisesti yliopistolain ja opettajien yleisestä kelpoisuudesta säätävän asetuksen kohdalla.
Mielestäni soitonopettajakoulutuksen vertaileva tutkimus paitsi eri soitinten, myös eri oppilaitosten välillä kansainvälisestikin olisi tärkeää. Lisäksi soitonopettajakoulutuksen ja aineenopettajakoulutuksen välisiä eroja olisi syytä tutkia.
Käsittelen soitonopettajakoulutuksen pedagogista sisältöä viulupedagogien koulutuksen näkökulmasta keskittyen kolmen Helsingissä koulutusta tarjonneen oppilaitoksen (Helsingin konservatorio, Metropolia Ammattikorkeakoulu ja Taideyliopiston Sibelius-Akatemia) opettajan pedagogisten opintojen sisältöön. Lisäksi tarkastelen opettajan kelpoisuudesta määräävää nykylainsäädäntöä.
Opinnäytteessä käytetyn aineiston perusteella voidaan todeta opettajankoulutuksen aina olevan aikansa lapsi. Soitonopettajakoulutus on ollut jatkuvassa muutoksessa ja kehittynyt erittäin paljon alkuvuosistaan painopisteen muututtua yhä enemmän soittotaidon kehittämisestä ja didaktisista kysymyksistä kohti kokonaisvaltaista opettajuutta. Erityisesti lainsäädännöllä on ollut vaikutusta opintojen kehittymiseen. Ammattikorkeakoulujärjestelmän luominen Suomeen on nostanut soitonopettajakoulutuksen statuksen korkeakoulutasoiseksi.
Soitonopettajakoulutuksessa on silti kehittämisen varaa. Opetuksen seuraaminen on nykyisin heikompaa verrattaessa sitä konservatorioissa 1970-luvulla vallinneeseen tilanteeseen. Opetuksen seuraamista tulisikin kehittää sekä määrällisesti että laadullisesti. Lisäksi pedagogisten opintojen jakamista instrumenttikohtaisiin blokkeihin tulisi vähentää. Myös soitonopettajakoulutuksen opiskelijavalintaa tulisi kehittää niin, että soveltuvuutta alalle arvioitaisiin paremmin. Koska lainsäädännöllä on erittäin tärkeä osa soitonopettajakoulutuksen kehittämisessä, tulisi lainsäädäntöä uudistaa erityisesti yliopistolain ja opettajien yleisestä kelpoisuudesta säätävän asetuksen kohdalla.
Mielestäni soitonopettajakoulutuksen vertaileva tutkimus paitsi eri soitinten, myös eri oppilaitosten välillä kansainvälisestikin olisi tärkeää. Lisäksi soitonopettajakoulutuksen ja aineenopettajakoulutuksen välisiä eroja olisi syytä tutkia.