Hengellisyys saattohoidossa : Karinakodin potilaiden ja omaisten ajatuksia
Ahramo, Tarja; Yliluoma, Laura (2012)
Lataukset:
Ahramo, Tarja
Yliluoma, Laura
Diakonia-ammattikorkeakoulu
2012
Creative Commons Attribution-NonCommercial 1.0 Suomi
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2012112516319
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2012112516319
Tiivistelmä
Ahramo, Tarja & Yliluoma, Laura. Hengellisyys saattohoidossa - Karinakodin potilaiden ja omaisten näkökulmia. Diak Länsi, Pori, syksy 2012, 59s.,3 liitettä.Diakonia-ammattikorkeakoulu, Hoitotyön koulutusohjelma, Diakonisen hoitotyön suuntautumisvaihtoehto, sairaanhoitaja (AMK) + diakonian (diakonissa) virkakelpoisuus.
Tämän opinnäytetyön tarkoituksena oli saada tietoa Karinakodin henkilökunnalle, mitä odotuksia potilailla ja omaisilla oli henkilökuntaa kohtaan hengellisten tarpeiden suhteen. Tutkimuksessa selvitettiin, millä tavoin ja kenen kanssa potilaat halusivat otettavan puheeksi hengelliset asiat sekä mitä hengelliset asiat merkitsivät potilaille ja heidän omaisilleen. Tutkimuksen tarkoituksena oli rohkaista Karinakodin henkilökuntaa huomioimaan potilaiden ja omaisten hengellisiä tarpeita yhä enemmän.
Tutkimusaineisto kerättiin haastattelemalla Karinakodin potilaita ja heidän omaisiaan neljän samanlaisina toistuvien kysymysten avulla. Haastattelut tehtiin syksyllä 2011 ja keväällä 2012 tutkimuksen tekijöiden diakonisen hoitotyön harjoittelujaksojen aikana. Tutkimuksessa käytettiin laadullista tutkimusmenetelmää ja aineisto analysoitiin aineistolähtöistä sisällönanalyysia käyttäen.
Tutkimustulosten mukaan hengelliset asiat olivat merkityksellisiä valtaosalle potilaita ja heidän omaisiaan. Hengellisiä asioita toivottiin otettavan puheeksi pääosin omalla persoonalla päivän toimien lomassa keskustellen tai pyydettäessä. Hengellisistä asioista haluttiin puhua valtaosaltaan kenen kanssa tahansa tai seurakunnan työntekijän kanssa. Koulutusta olennaisempaa koettiin kuitenkin olevan keskustelukumppanin tuttuus.
Hengellisten asioiden esillä pitämisen tarvetta nykyistä enemmän ei paljoa esiintynyt, mikä saattoi kuitenkin johtua kysymyksenasettelusta: ”Ei tarvetta” vastanneet eivät ilmaisseet tyytymättömyyttään nykyiseen tarjontaan, vaan kokivat sen olevan riittävää ja vastasivat sen takia, ettei ollut tarvetta ottaa enempää esille hengellisiä asioita. Haastattelujen ajankohdalla oli selvästi joissakin tapauksissa merkitystä: Jos haastattelu tapahtui heti alkupäivinä Karinakotiin saapumisesta, potilaalla ei ollut vielä vertailukohdetta aiempaan hengellisten asioiden esillä pitämiseen. Toisaalta haastattelua ei voinut useissakaan tapauksissa siirtää myöhemmäksi, koska keskimääräinen hoitoaika oli vain noin kolme viikkoa ja kipupumpun laiton jälkeen potilaan kunto yleensä laski niin nopeasti, ettei hän jaksanut enää vastata kysymyksiin.
Sairauden edetessä hengelliset tarpeet aktualisoituivat ja näissä tilanteissa tarvittiin erityistä herkkyyttä hengellisten asioiden esillä pitämiseen. Hoitotyössä oli tärkeää sisäistää hoitotyön alkuperäinen arvomaailma eli lähimmäisenrakkaus. Elämän loppuvaiheissa tarvittiin usein paljon ammatillista osaamista ja erityisesti läsnäoloa.
Tämän opinnäytetyön tarkoituksena oli saada tietoa Karinakodin henkilökunnalle, mitä odotuksia potilailla ja omaisilla oli henkilökuntaa kohtaan hengellisten tarpeiden suhteen. Tutkimuksessa selvitettiin, millä tavoin ja kenen kanssa potilaat halusivat otettavan puheeksi hengelliset asiat sekä mitä hengelliset asiat merkitsivät potilaille ja heidän omaisilleen. Tutkimuksen tarkoituksena oli rohkaista Karinakodin henkilökuntaa huomioimaan potilaiden ja omaisten hengellisiä tarpeita yhä enemmän.
Tutkimusaineisto kerättiin haastattelemalla Karinakodin potilaita ja heidän omaisiaan neljän samanlaisina toistuvien kysymysten avulla. Haastattelut tehtiin syksyllä 2011 ja keväällä 2012 tutkimuksen tekijöiden diakonisen hoitotyön harjoittelujaksojen aikana. Tutkimuksessa käytettiin laadullista tutkimusmenetelmää ja aineisto analysoitiin aineistolähtöistä sisällönanalyysia käyttäen.
Tutkimustulosten mukaan hengelliset asiat olivat merkityksellisiä valtaosalle potilaita ja heidän omaisiaan. Hengellisiä asioita toivottiin otettavan puheeksi pääosin omalla persoonalla päivän toimien lomassa keskustellen tai pyydettäessä. Hengellisistä asioista haluttiin puhua valtaosaltaan kenen kanssa tahansa tai seurakunnan työntekijän kanssa. Koulutusta olennaisempaa koettiin kuitenkin olevan keskustelukumppanin tuttuus.
Hengellisten asioiden esillä pitämisen tarvetta nykyistä enemmän ei paljoa esiintynyt, mikä saattoi kuitenkin johtua kysymyksenasettelusta: ”Ei tarvetta” vastanneet eivät ilmaisseet tyytymättömyyttään nykyiseen tarjontaan, vaan kokivat sen olevan riittävää ja vastasivat sen takia, ettei ollut tarvetta ottaa enempää esille hengellisiä asioita. Haastattelujen ajankohdalla oli selvästi joissakin tapauksissa merkitystä: Jos haastattelu tapahtui heti alkupäivinä Karinakotiin saapumisesta, potilaalla ei ollut vielä vertailukohdetta aiempaan hengellisten asioiden esillä pitämiseen. Toisaalta haastattelua ei voinut useissakaan tapauksissa siirtää myöhemmäksi, koska keskimääräinen hoitoaika oli vain noin kolme viikkoa ja kipupumpun laiton jälkeen potilaan kunto yleensä laski niin nopeasti, ettei hän jaksanut enää vastata kysymyksiin.
Sairauden edetessä hengelliset tarpeet aktualisoituivat ja näissä tilanteissa tarvittiin erityistä herkkyyttä hengellisten asioiden esillä pitämiseen. Hoitotyössä oli tärkeää sisäistää hoitotyön alkuperäinen arvomaailma eli lähimmäisenrakkaus. Elämän loppuvaiheissa tarvittiin usein paljon ammatillista osaamista ja erityisesti läsnäoloa.