Kuopion seudun sotalasten tarinoita sotalapsuudestaan : "Se oli matka, joka kannatti tehdä"
Korhonen, Mirva; Mikkonen, Miia (2011)
Korhonen, Mirva
Mikkonen, Miia
Savonia-ammattikorkeakoulu
2011
All rights reserved
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2011121418466
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2011121418466
Tiivistelmä
Toisen maailmansodan aikana Suomesta lähetettiin Pohjoismaihin sotaa pakoon noin 80 000 lasta. Opinnäytetyössä selvitettiin, millaisia tarinoita Kuopion seudun sotalapset ry:n jäsenet kertovat sotalapsuudestaan. Tutkimuksessa selvitettiin, mikä merkitys muistelemisella ja tarinoiden kertomisella on sotalapsille sekä millaisia muistoja tarinoista nousee esille. Tutkimuksessa sotalapsuutta kuvattiin omana merkittävänä elämänvaiheenaan. Sotalapset ovat vaienneet vuosikymmenien ajan, joten opinnäytetyön tavoitteena oli tuoda sotalasten ääni kuuluviin.
Opinnäytetyö oli laadullinen eli kvalitatiivinen tutkimus, jossa käytettiin narratiivista lähestymistapaa. Tutkimukseen osallistui 12 Kuopion seudun sotalapset ry:n jäsentä, joista viisi oli miehiä ja seitsemän naisia. Iältään tutkittavat olivat 72–80-vuotiaita. Tiedonkeruumenetelmänä olivat osallistujien tuottamat kirjoitukset ja narratiivinen haastattelu. Tutkittavista seitsemän kertoi ja viisi kirjoitti tarinan sotalapsuudestaan. Teemoina tarinoille olivat tausta sotalapsuudelle, lähtö sotalapseksi, sotalapsiaika Ruotsissa tai Tanskassa, paluu Suomeen, ajatukset sotalapsuudesta nykyisin ja sotalasten tulevaisuus.
Opinnäytetyössä narratiivisuutta käytettiin kahdessa merkityksessä, viitekehyksenä sekä tiedonkeruu- ja analyysimenetelmänä. Muita teoreettisia lähtökohtia olivat vanhuuden kehitysvaihe Erik H. Eriksonin psykososiaalisen kehitysteorian mukaan ja muisteleminen. Aineiston analyysi aloitettiin avoimella lukemisella. Tarinat käytiin useaan kertaan läpi, jotta merkitykselliset asiat saatiin selville ja kokonaisuus alkoi hahmottua. Tämän jälkeen tarinoista muodostettiin teemojen ja tulkinnan pohjalta yksi perustarina, josta käytetään nimitystä kertomus.
Tutkimustuloksista selvisi, että tutkittavien sotalasten sotalapsuusmuistot olivat pääasiassa myönteisiä. Heistä jokainen kuitenkin koki sotalapsuuden jättäneen omat jälkensä heidän myöhempään elämäänsä. Erityisesti jatkuvat erotilanteet ja uuteen sopeutumiset olivat heille raskaita. Sotalapset näkivät voimavaroinaan läheiset ihmiset, terveyden, aktiivisuuden ja elämänkokemuksensa. Tutkittavat sotalapset kokivat ikääntyessään yhä tärkeämpänä muistojensa kertomisen ja jakamisen. Sotalapsiyhdistyksen toiminta ja vertaistuki nähtiin erityisen merkittävänä, koska sen kautta voitiin kokea kuuluvansa johonkin. Jatkossa sotalapsia ei saa unohtaa ja tutkimuksia kuten toiminnallisia opinnäytetöitä tulee tehdä lisää.
Opinnäytetyö oli laadullinen eli kvalitatiivinen tutkimus, jossa käytettiin narratiivista lähestymistapaa. Tutkimukseen osallistui 12 Kuopion seudun sotalapset ry:n jäsentä, joista viisi oli miehiä ja seitsemän naisia. Iältään tutkittavat olivat 72–80-vuotiaita. Tiedonkeruumenetelmänä olivat osallistujien tuottamat kirjoitukset ja narratiivinen haastattelu. Tutkittavista seitsemän kertoi ja viisi kirjoitti tarinan sotalapsuudestaan. Teemoina tarinoille olivat tausta sotalapsuudelle, lähtö sotalapseksi, sotalapsiaika Ruotsissa tai Tanskassa, paluu Suomeen, ajatukset sotalapsuudesta nykyisin ja sotalasten tulevaisuus.
Opinnäytetyössä narratiivisuutta käytettiin kahdessa merkityksessä, viitekehyksenä sekä tiedonkeruu- ja analyysimenetelmänä. Muita teoreettisia lähtökohtia olivat vanhuuden kehitysvaihe Erik H. Eriksonin psykososiaalisen kehitysteorian mukaan ja muisteleminen. Aineiston analyysi aloitettiin avoimella lukemisella. Tarinat käytiin useaan kertaan läpi, jotta merkitykselliset asiat saatiin selville ja kokonaisuus alkoi hahmottua. Tämän jälkeen tarinoista muodostettiin teemojen ja tulkinnan pohjalta yksi perustarina, josta käytetään nimitystä kertomus.
Tutkimustuloksista selvisi, että tutkittavien sotalasten sotalapsuusmuistot olivat pääasiassa myönteisiä. Heistä jokainen kuitenkin koki sotalapsuuden jättäneen omat jälkensä heidän myöhempään elämäänsä. Erityisesti jatkuvat erotilanteet ja uuteen sopeutumiset olivat heille raskaita. Sotalapset näkivät voimavaroinaan läheiset ihmiset, terveyden, aktiivisuuden ja elämänkokemuksensa. Tutkittavat sotalapset kokivat ikääntyessään yhä tärkeämpänä muistojensa kertomisen ja jakamisen. Sotalapsiyhdistyksen toiminta ja vertaistuki nähtiin erityisen merkittävänä, koska sen kautta voitiin kokea kuuluvansa johonkin. Jatkossa sotalapsia ei saa unohtaa ja tutkimuksia kuten toiminnallisia opinnäytetöitä tulee tehdä lisää.