Huumeiden käyttäjien läheisten auttaminen : kokemuksia perheterapiasta Läheis- ja perhetyön keskuksessa
Lappalainen, Päivi (2010)
Lappalainen, Päivi
Laurea-ammattikorkeakoulu
2010
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2010121017767
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2010121017767
Tiivistelmä
Tutkimusympäristönä on Irti Huumeista ry:n Läheis- ja perhetyön keskus. Opinnäytetyön tarkoituksena on selvittää minkälaisissa tilanteissa huumeiden käyttäjien läheiset hakeutuvat perheterapiaan, miten terapiassa käynti on vaikuttanut ja vastannut odotuksia ja miten läheiset kehittäisivät terapiaa ja huumehoitotyötä.
Opinnäytetyöni liittyy laajempaan hankkeeseen Irti Huumeista ry:n Läheis- ja perhetyön keskuksen perhetyön kehittäminen.
Opinnäytetyöhöni osallistui kolme äitiä, jotka olivat käyneet perheterapiassa Irti Huumeista ry:n Läheis- ja perhetyön keskuksessa. Tutkimusmenetelmänä käytin laadullista tutkimusta. Toteutin opinnäytetyöni teemahaastattelujen avulla. Analysoin aineiston aineistolähtöistä sisällönanalyysiä käyttäen.
Lasten keskimääräinen huumeiden käytön aloitusikä oli 14,5 vuotta. Läheiset olivat havainneet lapsen tavaroissa, tuoksuissa ja olemuksessa muutoksia. Läheiset olivat kokeneet vihaa, raivoa, avuttomuutta, ahdistusta ja epäonnistumista vanhempana.
Terapiaan päästiin nopealla aikataululla. Asiakassuhde alkoi joko internetin sähköpostin tai puhelimen välityksessä. Haastateltavat arvostivat yhteydenoton helppoutta ja terapia-ajan saamisen nopeutta. Aiempia yhteydenottoja viranomaisten tarjoamiin palveluihin oli kaikilla haastatelluilla. Haastateltavat olivat tulleet perheterapiaan noin 1,5 – 2 vuoden kuluttua lapsensa huumeiden käytön havaitsemisesta.
Ennakko-odotukset perheterapiasta olivat joko hieman erilaisia kuin mitä perheterapia oli tai ennakko-odotuksia ei ollut. Terapia-sana koettiin hieman pelottavana. Haastateltavat hakeutuivat terapiaan muun muassa avuttomuuden tunteen takia ja saadakseen keskusteluapua. Eräällä haastateltavalla tulon syynä oli lapsen koulusta erottaminen. Läheiset olivat tyytyväisiä saamaansa terapiaan, keskusteluun sekä omassa tahdissa eheytymiseen. Käyttäjälapsi ja sisarukset eivät olleet syystä tai toisesta osallistuneet terapiaan. Läheiset kokivat jossain määrin huolta tästä asiasta. Pohdittiin myös tilanteen uudelleenarviointia.
Monikulttuuristen perheiden huomiointi, terapiaistuntojen aloitukset ja haasteellisemmat kysymykset ilmenivät terapiatilanteiden tärkeimmiksi kehittämisen alueiksi. Tiiviimpi yhteistyö eri viranomaisten kesken, varhaisempi puuttuminen, huumeasiasta puhuminen ja häpeän poistaminen koettiin myös tärkeäksi. Haastatteluissa ilmeni myös läheisten huoli pikavipeistä, pakkohoidon puutteesta ja läheisen vaikeudesta auttaa lapsen asioissa hänen täytettyään 18 vuotta. Tulevia tutkimusaiheita voisivat olla esimerkiksi koulujen rooli huumetyössä tai miksi suomalaisesta pojasta tulee päihdeongelmainen?
Opinnäytetyöni liittyy laajempaan hankkeeseen Irti Huumeista ry:n Läheis- ja perhetyön keskuksen perhetyön kehittäminen.
Opinnäytetyöhöni osallistui kolme äitiä, jotka olivat käyneet perheterapiassa Irti Huumeista ry:n Läheis- ja perhetyön keskuksessa. Tutkimusmenetelmänä käytin laadullista tutkimusta. Toteutin opinnäytetyöni teemahaastattelujen avulla. Analysoin aineiston aineistolähtöistä sisällönanalyysiä käyttäen.
Lasten keskimääräinen huumeiden käytön aloitusikä oli 14,5 vuotta. Läheiset olivat havainneet lapsen tavaroissa, tuoksuissa ja olemuksessa muutoksia. Läheiset olivat kokeneet vihaa, raivoa, avuttomuutta, ahdistusta ja epäonnistumista vanhempana.
Terapiaan päästiin nopealla aikataululla. Asiakassuhde alkoi joko internetin sähköpostin tai puhelimen välityksessä. Haastateltavat arvostivat yhteydenoton helppoutta ja terapia-ajan saamisen nopeutta. Aiempia yhteydenottoja viranomaisten tarjoamiin palveluihin oli kaikilla haastatelluilla. Haastateltavat olivat tulleet perheterapiaan noin 1,5 – 2 vuoden kuluttua lapsensa huumeiden käytön havaitsemisesta.
Ennakko-odotukset perheterapiasta olivat joko hieman erilaisia kuin mitä perheterapia oli tai ennakko-odotuksia ei ollut. Terapia-sana koettiin hieman pelottavana. Haastateltavat hakeutuivat terapiaan muun muassa avuttomuuden tunteen takia ja saadakseen keskusteluapua. Eräällä haastateltavalla tulon syynä oli lapsen koulusta erottaminen. Läheiset olivat tyytyväisiä saamaansa terapiaan, keskusteluun sekä omassa tahdissa eheytymiseen. Käyttäjälapsi ja sisarukset eivät olleet syystä tai toisesta osallistuneet terapiaan. Läheiset kokivat jossain määrin huolta tästä asiasta. Pohdittiin myös tilanteen uudelleenarviointia.
Monikulttuuristen perheiden huomiointi, terapiaistuntojen aloitukset ja haasteellisemmat kysymykset ilmenivät terapiatilanteiden tärkeimmiksi kehittämisen alueiksi. Tiiviimpi yhteistyö eri viranomaisten kesken, varhaisempi puuttuminen, huumeasiasta puhuminen ja häpeän poistaminen koettiin myös tärkeäksi. Haastatteluissa ilmeni myös läheisten huoli pikavipeistä, pakkohoidon puutteesta ja läheisen vaikeudesta auttaa lapsen asioissa hänen täytettyään 18 vuotta. Tulevia tutkimusaiheita voisivat olla esimerkiksi koulujen rooli huumetyössä tai miksi suomalaisesta pojasta tulee päihdeongelmainen?