Itsemurhan kautta lapsensa menettäneiden äitien selviytymistarinoita
Karjalainen, Sari; Backman, Eeva (2009)
Karjalainen, Sari
Backman, Eeva
Laurea-ammattikorkeakoulu
2009
All rights reserved
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-200905283435
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-200905283435
Tiivistelmä
Suomessa tehtiin 995 itsemurhaa vuonna 2007, joista 184 itsemurhan tehnyttä oli 15 - 29-vuotiaita nuoria. Sanotaan, että oman lapsen kuolema on vanhemmuuden vaikein kokemus. Miten vaikeaa onkaan lapsensa menettäminen itsemurhan kautta, sillä itsemurhaan liittyy usein voimakkaita häpeän, syyllisyyden, hylätyksi tulemisen, avuttomuuden, vihan sekä yksinäisyydentunteita. Kokemus muuttaa koko sen hetkisen elämän aiheuttaen traumaattisen surun.
Tämän opinnäytetyön tavoitteena on selvittää äitien tarinoiden avulla niitä keinoja ja asioita, joiden avulla he selviytyvät menetettyään lapsensa itsemurhan kautta. Lisäksi tavoitteena on selvittää niitä asioita, jotka tukevat heitä tapahtuneen jälkeisessä arjessa.
Opinnäytetyön teoriaosuudessa käsitellään itsemurhaa, traumaa ja surua. Sen lisäksi tarkastellaan selviytymistä ja elämänhallinnan sekä sosiaalisen tuen merkitystä selviytymiselle.
Opinnäytetyön lähestymistapa on narratiivinen laadullinen tutkimus. Tutkimusaineisto on saatu haastattelemalla kolmea äitiä, jotka ovat menettäneet lapsensa itsemurhan kautta. Jokainen heistä on kertonut oman tarinansa traumaattisesta kokemuksestaan kertoen juuri niitä asioita, jotka ovat heille merkityksellisiä selviytymisen ja saamansa tuen kannalta. Heidän lapsensa ovat olleet 16 - 20-vuotiaita nuoria itsemurhan tehdessään. Aineisto on analysoitu käyttäen sisällönanalyysiä. Opinnäytetyö liittyy kriiseistä selviytymisen-hankkeeseen.
Tulosten perusteella voidaan sanoa, että oman lapsen itsemurha on kokemus, josta voi selvitä ja sen kanssa voi oppia elämään. Kuitenkin on todettava tulosten mukaan näiden äitien kamppailevan edelleen selviytyäkseen elämässä eteenpäin. Lisäksi tuloksista ilmenee äitien kritisoiman lääkehoidon ensisijaisuus sekä terapian saamisen vaikeus. Selviytymisessä on auttanut työ ja ystävät sekä oma elämänhistoria ja aikaisemmat keinot, joita he ovat käyttäneet kriiseistä selviytyäkseen. Saamansa vertaistuen ja varsinkin äitiryhmän he ovat kokeneet merkityksellisenä. Tuloksista ilmenee myös sellaisten läheisten tärkeys, jotka ovat jaksaneet kuunnella ja tukea heitä arjessa.
Tämän opinnäytetyön tavoitteena on selvittää äitien tarinoiden avulla niitä keinoja ja asioita, joiden avulla he selviytyvät menetettyään lapsensa itsemurhan kautta. Lisäksi tavoitteena on selvittää niitä asioita, jotka tukevat heitä tapahtuneen jälkeisessä arjessa.
Opinnäytetyön teoriaosuudessa käsitellään itsemurhaa, traumaa ja surua. Sen lisäksi tarkastellaan selviytymistä ja elämänhallinnan sekä sosiaalisen tuen merkitystä selviytymiselle.
Opinnäytetyön lähestymistapa on narratiivinen laadullinen tutkimus. Tutkimusaineisto on saatu haastattelemalla kolmea äitiä, jotka ovat menettäneet lapsensa itsemurhan kautta. Jokainen heistä on kertonut oman tarinansa traumaattisesta kokemuksestaan kertoen juuri niitä asioita, jotka ovat heille merkityksellisiä selviytymisen ja saamansa tuen kannalta. Heidän lapsensa ovat olleet 16 - 20-vuotiaita nuoria itsemurhan tehdessään. Aineisto on analysoitu käyttäen sisällönanalyysiä. Opinnäytetyö liittyy kriiseistä selviytymisen-hankkeeseen.
Tulosten perusteella voidaan sanoa, että oman lapsen itsemurha on kokemus, josta voi selvitä ja sen kanssa voi oppia elämään. Kuitenkin on todettava tulosten mukaan näiden äitien kamppailevan edelleen selviytyäkseen elämässä eteenpäin. Lisäksi tuloksista ilmenee äitien kritisoiman lääkehoidon ensisijaisuus sekä terapian saamisen vaikeus. Selviytymisessä on auttanut työ ja ystävät sekä oma elämänhistoria ja aikaisemmat keinot, joita he ovat käyttäneet kriiseistä selviytyäkseen. Saamansa vertaistuen ja varsinkin äitiryhmän he ovat kokeneet merkityksellisenä. Tuloksista ilmenee myös sellaisten läheisten tärkeys, jotka ovat jaksaneet kuunnella ja tukea heitä arjessa.