Keskustelunavaukset 28.11.2022

Tekemällä oppimisella aitoja muutoksia yrittäjien ja senioriasiakkaiden toimintaan

Teksti | Arto Tiihonen

Kuuntelin marraskuun alussa seikkailukasvatuspäivillä aivotutkimuksen pedagogian kehittäjänä tunnettua Minna Huotilaista Helsingin yliopistosta. Hän korosti ”tekemällä oppimisen” pedagogiaa, joka yhdistää myös seikkailukasvattajien kokemalla oppimista ja elämyspedagogiikkaa (ks. https://www.snk.fi/seikkailukasvatus/verkostot/) ja Laurea-ammattikorkeakoulun Learning by Developing (LbD) -mallin mukaista kehittämispohjaista oppimista.

kuvituskuva.
Kuva: Clique Images / Unsplash

Helppoa tekemällä oppiminen ei ole, koska meillä on kovin paljon haitallisia mielikuvia ja uskomuksia, jotka estävät lapsia eritoten musiikin ja matematiikan, mutta myös liikunnan oppimisessa. Näissähän elää vahvana käsitys siitä, että jotkut ovat lahjakkaampia ja eritoten se, että jotkut eivät harjoittelemallakaan opi näitä asioita kunnolla.

Oppimisen ja opettamisen kannalta tuo jälkimmäinen on tietysti vakavampi este. Jos ei edes yritä, niin ei ole mitään mahdollisuuksiakaan oppia. Minna Huotilainen korostikin vahvasti sellaisten kokemuksellisten keinojen käyttöä, joissa oppijat joutuvat ratkaisemaan esimerkiksi matemaattisia ongelmia käytännön tilanteissa vaikkapa leipomisen tai erilaisten pelien avulla.

Liikunnan lisäämisen ja hyvinvoinnin edistämisenkin voi nähdä kokemuksellisena oppisena tai kasvuna ja tekemisen kautta opettamisena tai kasvatuksena. Vähän liikkuvanhan tulisi oppia monenlaisia asioita, joita ei voi oppia tekemättä ja kokematta niitä ruumiillisesti eri aistien avulla tai yhteisöllisesti erilaisissa ryhmissä.

Lähtökohtahan vähän liikkuvilla liian usein on, ettei liikkumisesta ole konkreettisestikaan riittävän monipuolisia kokemuksia tai tarvittavia taitoja tässä teknologisoituneessa arkiliikkumisenkin minimoineessa kulttuurissamme. Jos ei ole kokemuksia, niin ei synny merkityksiäkään. Ilman merkitystä nykyihmiset eivät liiku, kun vaihtoehtojen valtakunta on niin koukuttava. Kummatkin eli riittävät liikkumistaidot ja niiden taitojen kokemuksellinen merkitys tulisi siis oppia.

Miten tämä liittyy senioreiden liikuttamiseen ja hyvinvoinnin edistämiseen Dallaten-hankkeessa, jossa koetamme parantaa yrittäjien kykyä tuottaa ja muotoilla parempia palveluja eläkeikäisille?

Tekemällä oppimista Lean Startup -menetelmällä ja vaikuttajaryhmätyöllä

Dallaten-hankkeen yrittäjät ovat saaneet hankkeessa räätälöityä yksilövalmennusta, mutta heille on myös tarjottu paikkoja muotoilla omia tuotteitaan ja palveluitaan hankkeeseen kootun seniorivaikuttajaryhmän avustuksella. Halutessaan he ovat voineet testatakin palveluitaan seniorivaikuttajien kanssa.

Lean Startup -menetelmää ja tätä vaikuttajaryhmätyöskentelyä voi hyvällä syyllä kutsua tekemällä ja kokemalla oppimiseksi. Yrittäjät ja seniorit oppivat yhdessä tekemällä minkälaiset palvelut parhaiten sopivat eläkeikäisille. Prosessi on vielä kesken, joten emme vielä tiedä, miten yrittäjät ja toisaalta seniorit ovat tämän tekemällä oppimisen prosessin kokeneet ja mitä hyötyjä siitä kummallekin osapuolelle lopulta koituu.

Keskeltä oppimisprosessiakin voin toki viestittää, että kokeneen TKI-asiantuntijan roolissakin olen huomannut näiden yhdessä tekemisen ja oppimisen paikkojen avanneen sekä yrittäjille, senioreille että meille hankeasiantuntijoille uusia välineitä siirtää tietoja ja taitoja käytäntöön.

Tekemällä ja kokemalla oppimisen kontekstista liikkumisen edistämisessä

Liikuntasosiologina ja seikkailukasvattajana olen törmännyt vuosikymmeniä seinään, jossa tekemällä ja kokemalla oppimista on vähätelty ja sitä on pidetty tietopohjaista oppimista alempiarvoisena ja vanhanaikaisena oppimismuotona tai elämäntapojen muuttamisen tapana.

Tutkijat, mutta myös käytännön toimijat ovatkin tuottaneet valtavan määrän selvityksiä siitä, miten tärkeää liikunta on terveydelle ja hyvinvoinnille. Toinen suunta on ollut sen osoittaminen, mitkä tekijät ihmisten taustoissa selittävät liikkumista tai liikkumattomuutta.

Jokainen meistä osaakin erittäin hyvin kertoa, miksi liikkuminen on terveellistä ja mitkä syyt estävät itse kunkin liikkumisen. Tämä tietämys ei ole asiantuntijoiden yllätykseksi lisännyt liikkumista eikä hyvinvointia. Paljon puhetta ja spekulointia ne kyllä ovat kirvoittaneet.

Aikuisten ja senioreiden liikkumisen edistäminen on suomalaisessa liikunta- ja terveyspolitiikassakin jätetty omaehtoisen liikkumisen varaan, kun lähtökohtaisestikin liikkumiseen edistämiseen riittämättömät panokset on haluttu suunnata lähinnä lasten ja nuorten urheilemiseen. Resurssit onkin liikuntalain ohjaamana suunnattu eritoten urheilu- ja liikuntapaikkojen rakentamiseen sekä urheiluseurojen toiminnan tukemiseen.

Se ei ole selvästikään ollut riittävä panostus, mistä puhuimmekin kesällä mm. Suomi Areenassa.

Aikuisten liikuttamisessa liikuntapalveluyrityksillä onkin ollut viime vuosikymmeninä kasvava merkitys, mutta seniorien liikuttamiseen tarvitaan vielä uutta osaamista.

Ovatko ”matala kynnys”, ”perusliikuntataito” tai jopa toimintakyky mielikuvina vähäisen liikkumisen ratkaisuja vai osa ongelmaa?

Viimeiset kuusikymmentä vuotta ihmisten liikkuminen on muuttunut helpommaksi sekä yhteiskunnan materiaalisen, teknologisen että sosiaalisen kehityksen myötä. Myös liikkumisen käsitteet ovat muuttuneet.

Urheilusta tehtiin kuntourheilua 1960-luvulla, kun 1970-luvulla puhuttiin jo kuntoliikunnasta ja viimein 1990-luvulle tultaessa päästiin nykyiseen terveysliikunnan käsitteeseen. Terveysliikunnan jälkeen on tosin puhuttu jo liikkumisesta tai jopa istumisen vähentämisestä.

Liikunta- ja terveysvalistajat ovat ajatelleet, että vähäisenkin liikkumisen merkityksen korostaminen ja tarpeeksi ”matala kynnys” ratkaisee liikkumisen vähenemisen ja kunnon heikentymisen pitkään jatkuneen trendin.

Olemme tilanteessa, jossa alan auktoriteetit kertovat surullisia tietoja siitä, miten pieni osa väestöstä yltää terveysliikuntasuosituksiin korostaen samalla mitä vähäisemmän liikkumisen merkitystä.

Jos ihmisille kerrotaan, että vähäinen liikkuminen matalalla kynnyksellä on riittävää, niin samalla kerrotaan, että ”pienistä merkityksettömistä teoista” rakentuu jollakin ihmeellisellä tavalla jotakin suurta ja merkityksellistä.

Kunto nousee, paino laskee, liikkuminen muuttuu nautinnoksi ja ihminen muutenkin paremmaksi muiden silmissä. ”Matala kynnys” voi toimia ”huijauksena” aloittamiseen, mutta ilman tekemällä oppimisen erilaisilla kokemuksellisilla merkityksillä lastattuja portaita terveydelle riittävää liikkumista on vaikea sisällyttää erilaisia odotuksia ja mahdollisuuksia sisältävään kiireiseen arkeen.

Tästä Minna Huotilainenkin mielestäni puhui vaatiessaan teoreettisten tai taidollisesti vaikeiden aineiden siirtämistä käytännön ja tekemällä oppimisen maailmoihin.

Jaan huolen arkiliikkumisen vähenemisestä, mutta en usko ”valheelliseen markkinointiin”, jossa liikkuminen sidotaan terveyden ja hyvinvoinnin kaltaisiin varsin abstrakteihin määritelmiin. Arkiliikkumisen merkitys tulee siitä, että käydään kaupassa, mennään kouluun tai kävellään ystävien kanssa tai tehdään pihatöitä. Ja aina itse liikkuen.

Sama ongelma toki pätee liikunta- ja urheilutaitojenkin oppimiseen eli tänä päivänä liikuntataidoista on tehty liian ”teoreettisia”. Kun puhutaan ”perusliikuntataidoista” eli koordinaatiosta, liikkuvuudesta, kestävyydestä tai kimmoisuudesta, niin hyvää tarkoittaen on katkaistu suhde ”ympäröivään yhteiskuntaan”.

Koulun ulkopuolisessa maailmassa liikkuminen on kuitenkin edelleen liikunta- ja urheilulajien harjoittamista, joissa voi kehittää taitojaan, rakentaa yhteisöllisyyttä, osoittaa toimijuutta ja kokea elämyksiä. Myös arkiliikkuminen on kävelemistä, pyöräilemistä, leikkimistä, kiipeilemistä, puiden hakkaamista, lumen kolaamista, marjojen poimimista jne.

Senioreiden kohdalla potentiaalia kuvaavina käsitteinä käytetään yleisesti toimintakykykäsitteitä. Vaikka ne ovat konkreettisempiä kuin terveys tai hyvinvointi, niin silti fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja kokemuksellinen toimintakyky tulisi konkretisoida seniorin arjen konkreettisiksi toiminnoiksi. Siivoukseksi, pihatöiksi, kaupassa käynneiksi, lumen kolaamiseksi tai ystävien tapaamiseksi, yhteisiksi kahvihetkiksi, puhelinsoitoiksi ja kokemuksiksi vaatimattomankin tekemisen merkityksellisyydestä.

Tehdään merkityksellisiä asioita. Opitaan tekemällä ja opitaan näkemään tekemisessä mieli ja merkitys.

Voiko yrittäjä tehdä liikkumisesta tai itsestään huolehtimisesta senioreille merkityksellistä?

Liikunta- ja hyvinvointipalvelujen haasteena on toiminnan kohdistuminen sekundaarisiin tekoihin eli kuntosalilla imitoidaan arkielämässä selviytymiseen tarvittavia kykyjä. Nykyään puhutaankin laaja-alaisesta toimintakyvystä eli fyysisestä, psyykkisestä ja sosiaalisesta toimintakyvystä. Hyvinvointipalveluissa korostetaan luonnollisesti elämän rasituksista palautumista tai erilaisia nautintoja.

Ne ovat hyvän elämän mahdollistajia, mutta eivät välttämättä sitä hyvää elämää. Potentiaalienergia ei muutu kineettiseksi energiaksi, kuten tuossa edellisessä koululiikuntaesimerkissä kerroin. Mahdollisuus liikkumiseen ei muutu liikkeeksi muille kuin niille, jotka osaavat pitää lihaksia tärkeämpänä kuin sitä, mitä niillä lihaksilla tehdään ja saadaan aikaiseksi kuntosalin ulkopuolella.

Onnellisia ovatkin ne, jotka osaavat nähdä toimintakyvyn itse toimintaa tärkeämpänä tai toimintana sinänsä. Tämä muuten selittää osittain sen, miksi pitkä koulutus yhdistyy aktiiviseen liikkumiseen ja terveellisiin elämäntapoihin. Koulutushan on paljolti tähtäämistä sekundaarisiin tavoitteisiin eli todistusarvosanoihin ja tutkintoihin, joiden suhde työelämäosaamiseen on usein vaikeasti todennettavissa.

Liikunta- ja hyvinvointialan yrittäjä onkin vaikeassa tilanteessa, jos hän tuottaa näitä ”sekundaarisia hyödykkeitä” senioriasiakkailleen, jotka odottavat konkreettista ja käytännöllistä hyötyä.

Oletan, että tämä taas selittää sitä, että vanhemmat ikäluokat eivät ole oppineet käyttämään niin hyvin kuntosali- tai personal trainer -palveluja kuin koulutetut keski-ikäiset, joiden elämässä abstraktimmat terveys-, hyvinvointi- ja toimintakykytavoitteet ymmärretään konkreettisemmin. Keski-ikäiset ja varsinkin naiset ovat tottuneet tarkkailemaan omaa kehoa ja oloa, kun me vanhemmat olemme suunnanneet energiamme itsemme ulkopuolelle.

Mikä siis ratkaisuksi, jossa (seniori)asiakas, yrittäjä ja yhteiskunta hyötyvät?

Yrittäjien ja seniorien (tässä Dallaten-tapauksessa) sekä ammattikorkeakoulujen tulisi tämänkin jutun perusteella rakentaa yhä enemmän näitä ”tekemällä ja kokemalla oppimisen” paikkoja, joissa kokeillaan, kehitetään, muotoillaan ja opitaan yhdessä, miten liikkumisesta ja myös liikuntapalveluista tehdään kokemuksellisesti ja arjen käytännöissä merkityksellisiä erilaisille asiakasryhmille.

Erityisen tärkeää olisi aloittaa tällaiset pitkäjänteiset tekemällä oppimisen prosessit sellaisten ihmisryhmien kanssa, joiden syrjäytyminen, sairastuminen tai toimintakykyjen heikkous tai heikkeneminen vaikeuttaa vakavasti heidän selviytymistään arjessa ja yhteiskunnassa.

Tällaiseen toimintaan tulisi liittyä vahvasti kokemusasiantuntijuus ja vertaistuki, pitkäjänteinen yhteistyö eri organisaatioiden kanssa ja toiminnan tai palvelujen kehittämistä tukeva TKIO-toiminta. Tuloksena ei olisi vain tutkimuksellisia julkaisuja tai raportteja, vaan aitoa osaamista kenttätasolla, toimivia organisaatioita, osaavia ammattilaisia ja vapaaehtoisia.

Dallaten-hankkeessa kokeilemme pienimuotoisesti tätä tekemällä oppimista. Tässäkään emme tuota varsinaista tutkimusta, vaan rakennamme yrittäjille ja senioreille yhteisiä, vuorovaikutuksellisia tapahtumia, joita yhdessä reflektoimme. Tämän tekemällä oppimisen tueksi tuotamme webinaarikoulutuksia, podcasteja, artikkeleita ja blogeja, joissa muotoilemme aiempaa tietämystä liikunta- ja hyvinvointialan yrittäjien tueksi.

Kyse on siis osaltaan aiemman tietämyksen juurruttamisesta tai kuten tässä artikkelissa sellaisen tietämyksen ja osaamisen soveltamisesta liikunta- ja hyvinvointialoille, jota yrittäjät tai seniorit eivät välttämättä saa liikunta- ja terveystieteellisten alojen julkaisuista tai koulutuksista.

Ammattikorkeakoulujen valttina akateemisiin korkeakouluihin nähden onkin se, että meidän ei tarvitse nähdä maailmaa tieteenalojen kapeista ikkunoista, vaan meidän tehtävänämme on kuunnella kentän kokemuksia ja ongelmia ja kehittää niille ratkaisuja tekemällä oppimisen prosesseissa, joissa vaikutetaan konkreettisesti ja vuorovaikutteisesti alueellisen elinvoiman lisäämiseen. Dallaten-hankkeessa siis yrittäjien ja sitä kautta senioreiden elinvoimaan.

Voikin olla, että pedagogispainotteinen aivotutkimus tai seikkailukasvatus ovat myös yrittäjille ja senioreille käytännössä hyödyllisempiä kuin akateeminen terveys-, liikunta- tai hyvinvointitutkimus, kun ne yhdistetään tekemällä oppimisen menetelmin toisiinsa.

Tieto muutetaan tekemiseksi. Siitähän on ollut kysymys silloinkin, kun olemme törmäyttäneet yrittäjiä ja seniorivaikuttajaryhmäämme toisiinsa tapahtumatoreillamme.

Aiheeseen liittyviä lähteitä:

URN http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022112867320
henkilökuva.
Arto Tiihonen
arto.tiihonen(at)laurea.fi
FT, hankeasiantuntija, Dallaten-hanke

3AMK-toiminta liikkuminen ja hyvinvointi tekemällä ja kehittämällä oppiminen (LbD) vaikuttava ammattikorkeakoulu

Lisää samanlaisia uutisia

Jaa sivu