Siirry sisältöön
Avonainen kirja, jonka päällä paikkamerkkejä, piirroskuva.
Juttutyyppi  Elämäni käsitteet

Kirkko ja yhteiskunta

Kirkon yhteiskunnallista roolia on aika vaikeaa arvioida. Sen vaikutus ulottuu kuitenkin syvemmälle ja laajemmalle kuin pinnallisesti saatetaan ajatella.

Nykyisin tavallisin ajatus kirkosta on, että se on yhteiskunnassa toimiva historiallinen instituutio, joka toimii ennen muuta uskonnon alueella ja jolla Suomessa, ainakin silloin kun puhutaan Suomen evankelisluterilaisesta kirkosta, on oma laki, järjestysmuoto ja organisaatio.

Kirkon toinen merkitys on teologinen. Suomen luterilainen kirkko niin kuin muutkin paikalliskirkot ja kirkkokunnat katsoo olevansa osa ”pyhien yhteisöä”. Tämän uskon ylläpitämiseksi sillä on oppinsa sekä uskoa ylläpitävät ja uskonyhteisöä vahvistavat rituaalit. Oikean kristillisen elämän takia se opettaa lähimmäisenrakkaudesta ja toimii sen edistämiseksi.

Martti Simojoen opetus kirkosta

Kenties vielä teologisemmalta nykyajassa kuulostaa entisen arkkipiispan Martti Simojoen (1908–1999) ajatus: ”Kirkko on Kristuksen nykyajassa tapahtuva inkarnaatio.” Ajatuksen takana oli Uuden testamentin ajatus kirkosta Kristuksen ruumiina. Tosin silloin kun Paavali kirjoitti Uuteen testamenttiin sittemmin otettuja kirjeitään, ei ollut mitään varsinaista kirkkoa, yksittäisiä pieniä kristittyjen yhteisöjä vain.

Määrittelyillään Simojoki irrottautui herätysliikkeiden hurskaudesta, koska hän ei korostanut ”sielun pelastusta”, ei myöskään ”uskovien tosi seurakuntaa” ecclesiolaa, pietistisindividualistisen tulkintaperinteen ajatusta jäsenyydestä uskovien yhteisössä. Samalla hän painotti kirkon ekumeenisuutta. Kirkko oli yksi.

Simojoki esitti ajatuksensa vuonna 1946 julkaisemassaan pienessä kirjassa Kirkko. Välittömästi toisen maailmansodan jälkeen monien organisaatioiden piti tarkistaa näkemystään. Sodan aikana nuoremman papiston keulakuvaksi kohonnut Simojoki tarjosi kirjassaan kirkkonäkemystä, jossa oli uudenlaisia sävyjä.

Martti Simojoelle kirkko oli luterilaisittain sanan ja sakramenttien yhteisö, mutta sellaisena liian ahtaasti kuvattu. Simojoelle jako hengelliseen ja maalliseen oli tuttu, samoin kristityille tavallinen kiinnostus uskonnolliseen elämänalueeseen ja tuonpuoleiseen. Hän halusi kuitenkin tarkastella elämää kokonaisuutena, ja siksi kirkossa oli puhuttava samasta kuin tuoreessa sanomalehdessä. Kristillinen sanoma oli tuotava nykyaikaan ja siihen, mikä ihmisiä askarruttaa.

Keskiajan yhtenäinen yhteiskuntakuva

Kirkon ja yhteiskunnan ytimessä on kysymys kirkosta ja valtiosta. Kristinuskon varhaisvaiheiden jälkeen suurin osa Eurooppaa oli kulttuurisesti yhtenäinen alue, jossa kaikki tunnustivat paavin auktoriteetin. Valtioita oli, ja kuninkaat saattoivat olla poliittisesti paavin kanssa ristiriidassa, mutta suurissa kysymyksissä kirkon sana ratkaisi.

Yhtenäisen pinnan alla oli monenlaista liikettä. Oli omiin suuntiinsa vetäviä vaikutusvaltaisia sääntökuntia, ritarikuntia ja maallikkoveljestöjä ja -sisarkuntia, oli filosofisia ja teologisia kiistoja ja oli kansankieltä käyttäviä pappeja, jotka hakivat hyväksyntää uudenlaisille näkemyksille. Keskiajan näennäinen yhtenäisyys purkautui uuden ajan uudenlaiseen hajanaisuuteen.

Reformaation ja vastareformaatioiden aika loi kansalliset kirkot, jotka olivat sidoksissa valtioonsa ja jotka samaan aikaan olivat jatkuvassa kilpailusuhteessa toisten kristillisten kirkkokuntien ja erilaisten aatteellisten ja henkisten virtausten kanssa.

Reformoitu yhteiskuntanäkemys

Reformoitujen kirkkojen oppi meni monissa yksityiskohdissa pitemmälle kuin luterilaisten. Reformoidut eivät sitoneet pelastusta kasteen ja ehtoollisen vaikutukseen. Tästä tuli tärkein erottaja luterilaisten ja reformoitujen välillä.

Reformoidut opettavat, että Jumalan tahdon toteuttaminen on kristittyjen tärkein velvollisuus ja että kirkon tehtävä on ohjata ihmiset siihen. Kristillisyyden pitää näkyä arkisessa elämässä.

Reformoitua kalvinismia on kutsuttu ”maailmaa muuttavaksi uskonnoksi” ja sen yhteiskuntaetiikan peruseetokseksi on sanottu pyrkimystä tuoda Jumalan valtakunta maan päälle. Jälkimmäinen on kärjistys, pikemmin reformoidut yhteiskunta-ajattelijat ovat korostaneet moninaisuuden tärkeyttä hallitsemisen periaatteissa. Olennaista on kuitenkin ollut, että uskontoa ja politiikkaa ei voi eristää toisistaan erillisille alueille.

Luterilainen yhteiskuntanäkemys

Luterilaisuudessa ajatus yhteiskunnasta ja kirkosta rakentui näkemykselle Jumalan kahdesta hallintavallasta (regimentistä), jonka mukaan Jumala pitää huolta maailmastaan kahdella tavalla. Maallisen hallintavallan avulla Jumala lahjoittaa aineellista ja ajallista hyvää, mutta hengellistä ja ikuista hyvää hengellisen hallintavallan alueella.

Luterilainen ajatus vei luterilaisissa maissa kirkon ja poliittisen vallan eri suuntiin. Yhteiskunnallinen valta on eri asia kuin uskonnollinen valta. Julkinen hallinto, oikeuslaitos, poliisivoimat tai armeija eivät kuulu kirkossa päätettäviin asioihin. Kahden hallintavallan oppi estää uskonnollista ja poliittista valtaa joutumasta toistensa ohjailtaviksi.

Kahden hallintavallan oppia on syystä arvosteltu siitä, että se antaa maalliselle esivallalle vapaat kädet ja johtaa suhtautumaan myönteisesti esivaltaan. Tällainen asenne tekee sokeaksi yhteiskunnan epäkohdilta ja esivallan vääryyksiltä.

Luterilaisuus toisen maailmansodan jälkeen

Toisen maailmansodan jälkeen luterilaisuudella olikin erittäin huono maine. Luterilaisuudessa oli korostettu, että valtiomuodon suhteen kirkolla ei ole mitään vaatimuksia ja että valtiolle tulee olla kuuliainen. Hitlerin noustua valtaan Saksassa luterilaiset toimivat tämän mukaan. Lisäksi monet luterilaiset kirkonjohtajat ja tunnetut teologit asettuivat näkyvästi Hitlerin tueksi.

Martti Simojoki tunsi tämän toisen maailmansodan jälkeen hyvin. Hänen painotuksensa yhdestä, pyhästä ja ekumeenisesta (una, sancta et apostolica) kirkosta ja elämän näkemisestä kokonaisena olivat tärkeitä avauksia toisenlaiseen kirkkonäkemykseen. Sielun pelastuksen jättäminen pois määrityksistä olivat etäännytys maallisen ja hengellisen kahtiajaosta, jossa kirkko oli kiinnostunut vain hengellisestä ja sielun pelastuksesta.

Simojoki oli kirkkoa voimakkaasti uudistaneen asevelipappien ryhmän johtaja. Ryhmässä puhuttiin kirkon sielunhoitotehtävästä, jonka on kohdistuttava koko kansaan, sekä kirkosta palvelevana kirkkona, joka tuottaa palveluita. Esimerkiksi kirkon perheneuvonta alkoi heti sodan jälkeen marraskuussa 1944 tällaisesta oivalluksesta.

Luterilaisuuden vaikutus yhteiskuntaan ja kulttuuriin

Meillä Suomessa luterilaisen yhteiskuntaetiikan ongelmien käsittely on jäänyt taka-alalle ja harvat niistä muistuttavat. Yleensä luterilaisuudesta puhuttaessa muistetaan uskonnollisen perustan merkitys työn ja ahkeruuden, yleensä maallisen kutsumuksen ja kaiken rehellisen työn sekä vastuullisen lähimmäisen palvelemisen ja koko yhteiskunnan rakentamisen korostamisessa.

Samoin painotetaan kirkon roolia lukutaidon ja kansansivistyksen perustana olevan alkeisopetuksen antamisessa sekä köyhäin- ja sairaanhoidon järjestämisessä tavalla, jota pidetään pohjoismaisen hyvinvointivaltion perustana.

Kirkon yhteiskunnallinen työ

Suomalaisessa luterilaisuudessa diakoniatyöstä tuli seurakunnille pakolliseksi vuonna 1944. Aluksi sille etsittiin sosiaalista toimintatapaa, mutta yksilöllisen hoidon ja huolenpidon linja osoittautui luontevimmaksi diakonissoille, jotka olivat saaneet sairaanhoitajan koulutuksen.

Diakoniasta erillinen kirkon yhteiskunnallinen työ alkoi vuonna 1949. Siitä ei koskaan tullut valtavirtaa. Vain osassa seurakunnista osoitettiin työvoimaa tähän työnäkyyn. Sen alkumuoto oli teollisuustyö, jossa lähtökohtana oli, että uusille teollisuuspaikkakunnille ei ollut luotu mitään kirkollisia rakenteita, ei toimintoja eikä toimitiloja kirkoista puhumattakaan.

Teollisuustyön takana oli myös vanha vamma. Sisällissodassa papisto oli asettunut valkoisen puolen tueksi. Maailmansotien välisenä aikana voittaneen puolen dominanssi oli vahva, ja kirkko ei luonut suhteita työväenliikkeeseen. Teollisuustyöllä pyrittiin palauttamaan katkennutta yhteyttä.

Kirkko ja sosiaalietiikka

Yhteiskunnan rakenteellisten kysymysten ja käytännön yhteydenpidon lisäksi kirkon yhteiskunnallinen työ sai 1970-luvun alussa vastuulleen valmistella ja pitää esillä kirkon näkemyksiä suurista sosiaalieettisistä kysymyksistä.

Tällainen tehtävä ja sen takana oleva ajatustapa perustuivat elämän näkemiseen kokonaisena. Siinä ei mietitty hengellistä aluetta ja sielun pelastusta, vaan vastuullista näkemystä elämään.

Yleensä kirkko on lähtenyt siitä, että elämä itse on korkein arvo, koska ilman elämän arvostusta ei ole muita arvoja. Kirkon eettisten perustelujen pohjana on ollut myös moraalinen harkinta, joka perustuu toisen sijaan asettumiseen ja hänen tilanteeseensa eläytymiseen. On pyritty selvittämään, mikä on toisen todellinen hyvä hänen elämänsä kokonaisuuden kannalta.

Tällainen eettinen ajattelu on oikeastaan sovellusta ns. kultaisesta säännöstä, joka tunnetaan Uudesta testamentista muodossa ”kaikki, mitä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille”. Eettiset ongelmat eivät synny kuitenkaan poliittisessa tai yhteiskunnallisessa tyhjiössä, ja yleensä ne ovat monimutkaisia ja vaikeita, luonteeltaan kansainvälisiä ja universaaleja.

Tällaisia ovat vaikkapa geeniteknologiaan ja kloonaukseen, eutanasiaan, ydinvoimaan sekä tekoälyyn ja robotiikkaan liittyvät ongelmat. Ilman laajaa perehtyneisyyttä niihin ei voi ottaa kantaa.

Yhä enemmän kirkolta odotetaan näkemystä myös ilmastonmuutokseen, ekologiseen kriisiin sekä erilaisiin luontoon ja ympäristöön liittyvissä kysymyksissä.

Toisaalta kirkko tunnetusti ottaa kantaa esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen asemaan, homoseksuaalien parisuhteeseen ja avioliittoon sekä seksuaalietiikkaan yleensä. Niistä laajalla yleisöllä on runsaasti mielipiteitä, ja eettinen keskustelu on hankalaa tunteenomaisten ja patriarkaalisten perinteisten näkökohtien puolustamisen takia.

Kirkon yhteiskunnalliset tehtävät

Kirkolla on laaja yhteiskunnallinen tehtävä. Kirkko on merkittävä lasten ja nuorten kasvattaja, mutta se on jatkuvasti tärkeä yhteiskunnallinen arvokasvattaja ja vaikuttaja. Kirkko on esimerkiksi lakien valmistelussa erittäin paljon tarvittu asiantuntijayhteisö, jonka mielipidettä kuullaan.

Samalla kun yhteiskunnassa uskonnon rooli on muuttunut kompleksisemmaksi ja uskonnon aluetta on haluttu siivota pois yhteiskunnan yleiseltä alueelta, kirkon vaikutus yhteiskunnallisena kannanottajana on pikemmin kasvanut. Elämän arvon, ihmisen arvon ja vastuullisen elämäntavan perustelut ovat sinänsä yksinkertaisia, mutta todellisissa kysymyksissä usein vaikeita.

Yhteiskunnallisena toimijana kirkko kannattelee kulttuuria ja yhteiskunnan historiallista muistia. Sen omistamat kirkkorakennukset ovat kansallisomaisuutta ja paikkakuntien arvorakennuksia. Kirkko pitää yllä väestörekisteriä sekä hautausmaita.

Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022101862409