Moraalinen sotilas : Miehityksen horjuva legitimaatio ja kansallisen identiteetin legitimaatio Hebronissa palvelleiden Israelin armeijan entisten sotilaiden todistajainlausunnoissa
Sandelin, Elina (2020-03-12)
Moraalinen sotilas : Miehityksen horjuva legitimaatio ja kansallisen identiteetin legitimaatio Hebronissa palvelleiden Israelin armeijan entisten sotilaiden todistajainlausunnoissa
Sandelin, Elina
(12.03.2020)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
suljettu
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020040710614
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020040710614
Tiivistelmä
Pro gradu -työssäni tutkin israelilaisen Breaking the Silence -järjestön (BtS) keräämiä Israelin armeijassa (IDF, Israel Defence Forces) palvelleiden entisten sotilaiden todistajainlausuntoja kriittisen diskurssianalyysin avulla. Tutkimukseni tehtävänä on tarkastella (1) miten lausunnoissa puhutaan Hebronista ja miehitetyistä palestiinalaisalueista, (2) miten lausunnoissa legitimoidaan ja delegitimoidaan miehitystä, sekä (3) miten lausunnoissa rakennetaan sotilaiden kansallista ja uskonnollista identiteettiä. Aineistonani on lausuntoja entisiltä IDF:n sotilailta, jotka ovat palvelleet Hebronin kaupungissa vuosien 2001–2010 välillä. Työni paikantuu diskursiivisen uskontotieteen kenttään.
Israel on miehittänyt Länsirantaa vuodesta 1967. Käsitän työssäni Länsirannan miehityksen osana Israelin siirtokuntakolonialistista politiikkaa, jonka tarkoituksena on legitimaation luominen ja vakiinnuttaminen sionistisen diskurssin mukaiselle ajatukselle Israel/Palestiinasta Erezt Israelina juutalaiselle kansalle kuuluvana maana. Ymmärrän tutkielmassani diskurssit ajallisesti ja paikallisesti muuttuvina sosiaalisina ja kulttuurisina käytäntöinä, joita yhteiskunnalliset instituutiot uusintavat, arvottavat ja hierarkisoivat. Tutkielmassani nojaan Michel Foucault’n ja Norman Fairclough’n teoretisointeihin diskurssianalyysistä.
Miehityksen nykytilan muodostumisen kannalta keskeinen historiallinen ja poliittinen tausta liittyy Oslon rauhanprosessiin. 1990-luvulla käydyssä Oslon prosessissa muodostettiin miehityksen hallinnollinen rakenne muun muassa jakamalla alue A-, B- ja C-alueisiin, sekä tutkielmani keskiössä oleva Hebron, H1- ja H2-alueisiin. Vaikka aluejako esitettiin prosessissa väliaikaisena vaiheena, askeleena kohti laajempaa Palestiinan itsemääräämisoikeutta ja territoriaalista suvereeniteettia, aluejako näyttää jääneen pysyväksi, ja se on käytännössä vahvistanut Israelin kontrollia Länsirannalla asuvien palestiinalaisten arjessa.
Länsirannan Israelista erottavaa rajaa, vihreää linjaa, on viime vuosikymmeninä Israelissa tietoisesti häivytetty sekä diskursiivisesti että materiaalisesti. Politiikantutkijoiden Aneta Brockhill’n ja Karl Cordell’n mukaan valtaosa Israelin juutalaisyhteisöstä ei enää käsitä Israelin miehitystä Länsirannalla varsinaisena miehityksenä. Analyysissani hyödynnän Brockhill’n ja Cordell’n erittelemiä viittä kulttuurista käytäntöä, joilla miehitystä legitimoitu israelilaisessa tietoisuudessa, jotka ovat (1) palestiinalaisen identiteetin diskursiivinen delegitimaatio kieltämällä palestiinalaisen identiteetin olemassaolo ja palestiinalaisten historiallinen läsnäolo maassa, (2) palestiinalaisten oikeuden maahan diskursiivinen dekonstruktio, (3) palestiinalaisten kuvailu terroristeina, (4) palestiinalaisten epäinhimillistäminen sekä (5) miehityksen kielen ja maiseman luonnollistaminen. Analyysini mukaan BtS:n lausunnoissa näitä käytäntöjä sekä uusinnetaan että niille tuotetaan vastapuhetta.
Todistajainlausunnoissa Hebron esitetään muita miehitettyjä palestiinalaisalueita vaikeampana paikkana. Vaikeus kytketään Hebronin siirtokuntien ”kiihkomieliseen” uskonnollisuuteen. Hebron-diskurssin lisäksi olen nimennyt lausunnoista kohtuullisen voimankäytön, moraalisen sotilaan, ymmärryksen lisääntymisen ja puutumisen diskurssit sekä juutalaisuuden uudelleen määrittelyn diskurssin. Lukuisista miehitystä, armeijan toimintaa ja valtion siirtokuntapolitiikkaa kohtaan esitetyistä kriittisistä elementeistä huolimatta, todistajainlausuntojen kieli ja tekstin implisiittiset oletukset, ovat monin tavoin kiinni hegemonisissa diskursseissa ja käytännöissä, joilla Länsirannan miehitystä ja yleisemmin valtion Palestiina-politiikkaa, on Israelissa legitimoitu ja edelleen legitimoidaan. Toisaalta lausunnoissa luodaan elementtejä vaihtoehtoisille kansallisille identiteeteille, kuten israelilaiselle juutalaiselle identiteetille, joka ei perustu käsitykseen palestiinalaisista kansakunnan ja/tai juutalaisten uhkana ja vihollisina.
Israel on miehittänyt Länsirantaa vuodesta 1967. Käsitän työssäni Länsirannan miehityksen osana Israelin siirtokuntakolonialistista politiikkaa, jonka tarkoituksena on legitimaation luominen ja vakiinnuttaminen sionistisen diskurssin mukaiselle ajatukselle Israel/Palestiinasta Erezt Israelina juutalaiselle kansalle kuuluvana maana. Ymmärrän tutkielmassani diskurssit ajallisesti ja paikallisesti muuttuvina sosiaalisina ja kulttuurisina käytäntöinä, joita yhteiskunnalliset instituutiot uusintavat, arvottavat ja hierarkisoivat. Tutkielmassani nojaan Michel Foucault’n ja Norman Fairclough’n teoretisointeihin diskurssianalyysistä.
Miehityksen nykytilan muodostumisen kannalta keskeinen historiallinen ja poliittinen tausta liittyy Oslon rauhanprosessiin. 1990-luvulla käydyssä Oslon prosessissa muodostettiin miehityksen hallinnollinen rakenne muun muassa jakamalla alue A-, B- ja C-alueisiin, sekä tutkielmani keskiössä oleva Hebron, H1- ja H2-alueisiin. Vaikka aluejako esitettiin prosessissa väliaikaisena vaiheena, askeleena kohti laajempaa Palestiinan itsemääräämisoikeutta ja territoriaalista suvereeniteettia, aluejako näyttää jääneen pysyväksi, ja se on käytännössä vahvistanut Israelin kontrollia Länsirannalla asuvien palestiinalaisten arjessa.
Länsirannan Israelista erottavaa rajaa, vihreää linjaa, on viime vuosikymmeninä Israelissa tietoisesti häivytetty sekä diskursiivisesti että materiaalisesti. Politiikantutkijoiden Aneta Brockhill’n ja Karl Cordell’n mukaan valtaosa Israelin juutalaisyhteisöstä ei enää käsitä Israelin miehitystä Länsirannalla varsinaisena miehityksenä. Analyysissani hyödynnän Brockhill’n ja Cordell’n erittelemiä viittä kulttuurista käytäntöä, joilla miehitystä legitimoitu israelilaisessa tietoisuudessa, jotka ovat (1) palestiinalaisen identiteetin diskursiivinen delegitimaatio kieltämällä palestiinalaisen identiteetin olemassaolo ja palestiinalaisten historiallinen läsnäolo maassa, (2) palestiinalaisten oikeuden maahan diskursiivinen dekonstruktio, (3) palestiinalaisten kuvailu terroristeina, (4) palestiinalaisten epäinhimillistäminen sekä (5) miehityksen kielen ja maiseman luonnollistaminen. Analyysini mukaan BtS:n lausunnoissa näitä käytäntöjä sekä uusinnetaan että niille tuotetaan vastapuhetta.
Todistajainlausunnoissa Hebron esitetään muita miehitettyjä palestiinalaisalueita vaikeampana paikkana. Vaikeus kytketään Hebronin siirtokuntien ”kiihkomieliseen” uskonnollisuuteen. Hebron-diskurssin lisäksi olen nimennyt lausunnoista kohtuullisen voimankäytön, moraalisen sotilaan, ymmärryksen lisääntymisen ja puutumisen diskurssit sekä juutalaisuuden uudelleen määrittelyn diskurssin. Lukuisista miehitystä, armeijan toimintaa ja valtion siirtokuntapolitiikkaa kohtaan esitetyistä kriittisistä elementeistä huolimatta, todistajainlausuntojen kieli ja tekstin implisiittiset oletukset, ovat monin tavoin kiinni hegemonisissa diskursseissa ja käytännöissä, joilla Länsirannan miehitystä ja yleisemmin valtion Palestiina-politiikkaa, on Israelissa legitimoitu ja edelleen legitimoidaan. Toisaalta lausunnoissa luodaan elementtejä vaihtoehtoisille kansallisille identiteeteille, kuten israelilaiselle juutalaiselle identiteetille, joka ei perustu käsitykseen palestiinalaisista kansakunnan ja/tai juutalaisten uhkana ja vihollisina.