Suomen merellinen huoltovarmuus - kuljetuskapasiteetin muutos ja kehitys 2000-2017
Iiskola, Jani (2019)
Iiskola, Jani
Sotataidon laitos
Strategia
Sotatieteiden maisteriopiskelijan pro gradu
Sotatieteiden maisterikurssi 8
2019
Julkinen
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2019082625625
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2019082625625
Tiivistelmä
Tässä tutkimuksessa tarkastellaan, miten kauppalaivaston kuljetuskapasiteetista saatavilla oleva tieto tukee merellisen huoltovarmuuden analysointia ja mittaamista. Tavoitteena on tuottaa tietoa merellisen huoltovarmuuden kuljetuskapasiteetista sekä sen soveltumisesta huoltovarmuuden analysointiin ja kehittämiseen. Tutkimus perustuu teoriasidonnaiseen sisällönanalyysiin rakenteellisen realismin näkökulmasta. Ensisijaisena empiirisenä aineistona ovat julkiset tiedot suomalaisesta kauppalaivastosta, mitä analysoidaan tilastollisin menetelmin.
Huoltovarmuuden tavoitteena on turvata kyky hankkia kriittisiä tuotteita ja palveluita ulkomailta kaikissa tilanteissa. Suomi on riippuvainen Itämeren meriyhteyksistä ja -kuljetuksista. Lähes 85 % kaupankäynnistä toteutetaan merikuljetuksin. Suomen lipun alla purjehtivaa aluskalustoa on perinteisesti pidetty merellisen huoltovarmuuden mittarina ja huoltovarmuuden tavoitteena on ollut turvata kotimainen tonnisto. Vuonna 2008 kotimainen tonnisto todettiin olevan ”riskirajoilla”. Vuodesta 1970 lähtien suomalaisten alusten osuus merikuljetuksissa on pudonnut huomattavasti. 2000-luvulla alusten kokonaismäärä ja vetoisuus on ollut nousussa, mutta kantavuus laskussa.
Huoltovarmuus nojaa yritysten vapaaehtoisuuteen ja markkinaehtoiseen varautumiseen, jolloin yritysten jatkuvuuden hallinnan toimenpiteet korostuvat. 2000-luvulla varustamot ovat alkaneet erikoistumaan tiettyihin kuljetuksiin. Kansainvälistyminen on lisännyt keskinäisriippuvuuksia, joka on osaltaan muovannut huoltovarmuuden realistista käsitettä. Normaalilainsäädännön piirissä viranomaisilla on vain vähän toimivaltaa puuttua kuljetuksiin. Valmiuslainsäädäntö lisää toimivaltaa, mutta häiriötilanteessa etenkin ulkomaisten varustamoiden lojaliteetti voidaan rakenteellisen realismin valossa kyseenalaistaa. Kilpailukyvyn turvaamiseksi suomalaiset varustamot ovat erikoistuneet vain tiettyihin kuljetustyyppeihin, mikä lisää keskinäisriippuvuuksia toimialalla. Varustamoiden investointimahdollisuuksien heikkeneminen koetaan uhkaavan huoltovarmuutta. Huoltovarmuus on muuttuva ja abstrakti käsite. Kylmän sodan jälkeen realistinen tulkinta omavaraisesta varautumisesta on muuttunut kansainvälistymisen ja verkostoitumisen myötä.
Tutkimustuloksena todettiin, että suomalainen tonnisto merellisen huoltovarmuuden mittarina on puutteellinen. Se myös yleistää ilmiötä liikaa, jolloin kriittistä tietoa jää pois tarkastelusta. Saatavilla oleva tieto ei mahdollista merellisen huoltovarmuuden riittävän kokonaisvaltaista tai erittelevää analysointia, eikä näin ollen myöskään tavoitteiden saavuttamisen arviointia. Merellisen huoltovarmuuden arviointi- ja mittausmenetelmien kehitys on kesken. Markkinaehtoisessa varautumisessa tulisi keskittyä kehittämään huoltovarmuuskriittisten yritysten jatkuvuuden hallintaa. Huoltovarmuus voidaan ymmärtää turvallisuutena ja turvallisuutta voidaan arvioida esimerkiksi riskihallinnan menetelmin. Riskienarviointi tulisi perustua tieteellisiin menetelmiin, jotka tukevat päätöksentekoa tehokkaimmin.
Huoltovarmuuden tavoitteena on turvata kyky hankkia kriittisiä tuotteita ja palveluita ulkomailta kaikissa tilanteissa. Suomi on riippuvainen Itämeren meriyhteyksistä ja -kuljetuksista. Lähes 85 % kaupankäynnistä toteutetaan merikuljetuksin. Suomen lipun alla purjehtivaa aluskalustoa on perinteisesti pidetty merellisen huoltovarmuuden mittarina ja huoltovarmuuden tavoitteena on ollut turvata kotimainen tonnisto. Vuonna 2008 kotimainen tonnisto todettiin olevan ”riskirajoilla”. Vuodesta 1970 lähtien suomalaisten alusten osuus merikuljetuksissa on pudonnut huomattavasti. 2000-luvulla alusten kokonaismäärä ja vetoisuus on ollut nousussa, mutta kantavuus laskussa.
Huoltovarmuus nojaa yritysten vapaaehtoisuuteen ja markkinaehtoiseen varautumiseen, jolloin yritysten jatkuvuuden hallinnan toimenpiteet korostuvat. 2000-luvulla varustamot ovat alkaneet erikoistumaan tiettyihin kuljetuksiin. Kansainvälistyminen on lisännyt keskinäisriippuvuuksia, joka on osaltaan muovannut huoltovarmuuden realistista käsitettä. Normaalilainsäädännön piirissä viranomaisilla on vain vähän toimivaltaa puuttua kuljetuksiin. Valmiuslainsäädäntö lisää toimivaltaa, mutta häiriötilanteessa etenkin ulkomaisten varustamoiden lojaliteetti voidaan rakenteellisen realismin valossa kyseenalaistaa. Kilpailukyvyn turvaamiseksi suomalaiset varustamot ovat erikoistuneet vain tiettyihin kuljetustyyppeihin, mikä lisää keskinäisriippuvuuksia toimialalla. Varustamoiden investointimahdollisuuksien heikkeneminen koetaan uhkaavan huoltovarmuutta. Huoltovarmuus on muuttuva ja abstrakti käsite. Kylmän sodan jälkeen realistinen tulkinta omavaraisesta varautumisesta on muuttunut kansainvälistymisen ja verkostoitumisen myötä.
Tutkimustuloksena todettiin, että suomalainen tonnisto merellisen huoltovarmuuden mittarina on puutteellinen. Se myös yleistää ilmiötä liikaa, jolloin kriittistä tietoa jää pois tarkastelusta. Saatavilla oleva tieto ei mahdollista merellisen huoltovarmuuden riittävän kokonaisvaltaista tai erittelevää analysointia, eikä näin ollen myöskään tavoitteiden saavuttamisen arviointia. Merellisen huoltovarmuuden arviointi- ja mittausmenetelmien kehitys on kesken. Markkinaehtoisessa varautumisessa tulisi keskittyä kehittämään huoltovarmuuskriittisten yritysten jatkuvuuden hallintaa. Huoltovarmuus voidaan ymmärtää turvallisuutena ja turvallisuutta voidaan arvioida esimerkiksi riskihallinnan menetelmin. Riskienarviointi tulisi perustua tieteellisiin menetelmiin, jotka tukevat päätöksentekoa tehokkaimmin.
Kokoelmat
- Opinnäytteet [2348]