Kirkko muutoksessa – lähimmäisenrakkauden sanoma ei
Kirkko on yhteisö, jonka sanoma on reilut kaksituhatta vuotta vanha. Samalla se edustaa jonkinlaista pysyvyyttä Berliinin muurin murtumisen, Kiinan talouskasvun ja muiden arvomuutosten keskellä. Siksi sen tehtävää ja roolia yhteiskunnassa on aina haastettu.
Vähenevän jäsenmäärän aiheuttamat talouspaineet, individualismin voimakas kasvu sekä sosiaalisen median ja vihapuheen arkipäiväistyminen pakottavat kirkon miettimään toimintaansa. On pohdittava uudelleen, mikä on kirkon sanoman ydin ja miten se käytännössä näkyy.
Olen aina ollut kirkon jäsen – paitsi naispappeuskeskustelun kiivaimpina vuosina. Silloin erosin kirkosta. Oli vaikea hyväksyä kirkon yksipuolista suhtautumista toista sukupuolta kohtaan, kuten myös kirkon tuomitsevaa kantaa seksuaalivähemmistöihin. Äänestin jaloilla, kuten moni muukin.
Oli vaikea hyväksyä kirkon yksipuolista suhtautumista toista sukupuolta kohtaan, kuten myös kirkon tuomitsevaa kantaa seksuaalivähemmistöihin.
Minä palasin kirkon jäseneksi, mutta monet eivät. Omalla kohdallani syynä palaamiselle eivät olleet kirkolliskokousten tai piispojen kannanotot, vaan kirkon ruohonjuuritason työ lähimmäisenrakkauden – kristinuskon ydinsanoman – välittämisessä. Minulle sitä edustavat seurakuntien diakonia-, varhaiskasvatus- ja nuorisotyö. Enkä varmasti ole ainut, jolle kirkon työ leipäjonoissa, nuortenilloissa, perheneuvontana tai päiväkerhoissa – tai kauneimpien joululaulujen esittämisessä – on se tärkein syy olla osa kirkkoyhteisöä.
Tässä Dialogin numerossa piispa Teemu Laajasalo sanoo, että ”eivät terveet parannusta tarvitse, vaan sairaat. Se asettaa tässä ajassa uudenlaisia vaatimuksia muodoille, joilla kirkko toteuttaa Jeesuksesta kertomisen ja lähimmäisten rakastamisen tehtäväänsä. Omaperäiset ja uudenlaiset tavat ovat oikeutettuja, jos taustalla on halu palvella Jumalaa.”
Tässä ajassa nuo uudet työmuodot odottavat kirkon rohkeutta aloittaa uutta ja luopua tarpeettomasta. Olisiko siis mahdollista, että kirkko vahvalla perhetyön osaamisella aloittaisi neuvolatoiminnan, jossa vanhempia tuettaisiin parisuhteen ja lapsenkasvatuksen karikoissa? Voisiko virtuaalinen rippituoli mahdollistaa kenelle tahansa sielunhoitajan kohtaamisen verkossa, ilman ajanvarausta kirkkoherranvirastosta? Voisivatko kaikki kirkot olla auki 24/7 asunnottomille, yksinäisille, työssä uuvutetuille, hiljaisuuteen haluaville?
Voisivatko kaikki kirkot olla auki 24/7 asunnottomille, yksinäisille, työssä uuvutetuille, hiljaisuuteen haluaville?
Voisiko kirkko rakentaa kevyen hallinnon, joka toimisi esimerkkinä valtionhallinnollekin – eihän kirkon tarvitse matkia julkisen puolen raskaita ratkaisuja? Rohkenisivatko piispat toimia unilukkareina vallanpitäjille silloin, kun nämä tekevät syntiä eli populistisia ylilyöntejä? Pitäisikö kirkon keskittää toimintaansa seurakuntia isompiin yksiköihin, jotta voimavaroja jäisi olennaiseen eli lähimmäisen kohtaamiseen, kuunteluun ja auttamiseen?
Paljon kysymyksiä, joihin ei ole helppoja vastauksia. Diak ei huutele ulkopuolelta neuvoja ja ohjeita, vaan rakennamme kirkkoa yhdessä seurakuntien kanssa. Haastamme kirkon, haastamme itsemme. Yhteisöpajat, opinnäytetyömme ja opiskelijoidemme rohkeat kokeilut tarjoavat jatkossakin kirkolle uusia avauksia. Olemme siihen sitoutuneet ja se on ammattikorkeakoulumme innovaatiotoiminnan ytimessä.
Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2018121050298