Isänmaanrakkauden rajat. Asevelvollisuus ja aseistakieltäytyminen Sana ja Miekka sekä Rauhaa Kohti -lehdissä 1924–1931
Nyqvist, Antti (2013-03-06)
Isänmaanrakkauden rajat. Asevelvollisuus ja aseistakieltäytyminen Sana ja Miekka sekä Rauhaa Kohti -lehdissä 1924–1931
Nyqvist, Antti
(06.03.2013)
Turun yliopisto
avoin
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201303062222
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201303062222
Kuvaus
Siirretty Doriasta
Tiivistelmä
Tutkielmassani käsittelen asevelvollisuutta ja aseistakieltäytymistä Suomessa 1920–
1930-luvulla. Vuoden 1922 asevelvollisuuslaki salli aseettoman palvelun armeijaa
hyödyttävässä työssä uskonnollisen vakaumuksen perusteella, mutta kaikki
armeijalaitoksen sisällä suoritettavasta palvelusta kieltäytyvät luokiteltiin poliittisesti
epäluotettaviksi. Vuonna 1931 eduskunta sääti Suomen ensimmäisen siviilipalveluslain.
Laki mahdollisti ”siveellisille” aseistakieltäytyjille asevelvollisuuden suorittamisen
armeijalaitoksesta erotetussa työssä. Tutkimalla vuosina 1924–1929 ilmestyneen
aatteellisen maanpuolustuslehden, Sanan ja Miekan, sekä Suomen Rauhanliiton Rauhaa
Kohti -lehden vuosikertoja 1925–1931 tutkielmassani selvitän, millaisia isänmaataan
rakastavan ja ”siveellisen” kansalaisuuden ihanteiden tarjoamia mahdollisuuksia
kamppailussa aseistakieltäytymisoikeuden puolesta hyödynnettiin.
Tarkastelen aseistakieltäytyjän määrittämistä poliittisesti epäluotettavaksi sodan
sosiaali- ja kulttuurihistoriallisesta sekä nationalismin tutkimuksen näkökulmista.
Lähtökohtana on sodan ja armeijan vaikutus laajemmin kulttuurisiin rakenteisiin, kuten
isänmaanrakkauden, kansakunnan ja miehisyyden määrittelyihin, sekä sodan väkivallan
uhrautumiseksi merkityksellistämisen keskeisyys nationalistisissa kansallisvaltioissa.
Käsittelen kamppailua aseistakieltäytymisoikeudesta Axel Honnethin teoksessaan
Struggle for Recognition. The Moral Grammar of Social Conflicts esittämän
yhteiskunnallisen kamppailun teorian kautta. Lähestyn vaatimuksia
aseistakieltäytymisoikeudesta kamppailuna tunnustamisesta.
Sanassa ja Miekassa sodasta rakennettiin myyttinen kansakunnan syntymisen paikka.
Jääkärit esitettiin isänmaanrakkauden ja ”siveellisen” kansalaisuuden esikuvina.
Suhtautuminen sodan väkivaltaan kansakuntaa luovana uhrina muodosti osan sitä
arvohorisonttia, johon samastuminen tulkittiin isänmaataan rakastavan kansalaisen
määreeksi. Asevelvollisuusarmeija kuvattiin instituutiona, jossa väkivaltaa
uhrautumiseksi merkityksellistävän arvohorisontin sisällä vallitsi moraalinen velvoite
suhtautua eettisesti toisiin. Eettisiin tunnesuhteisiin liittyen armeija nähtiin
moraalikasvatuksen ja yksilön persoonallisuuden kehittymisen paikkana. Tästä
näkökulmasta sotaa ja väkivaltaa kritisoivat pasifistit ja aseistakieltäytyjät asettuivat
kansakunnan ulkopuolelle ja määritettiin poliittisesti epäluotettaviksi. Rauhaa Kohti
-lehdessä isänmaanrakkauteen yhdistettiin kristillinen lähimmäisenrakkaus, universaalit
ihmisoikeudet ja tulkittiin nämä periaatteet kulttuurin kehittymisen taustalla. Lehdessä
ei kielletty ristiriitaa aseistakieltäytymisen ja asevelvollisuuslainsäädännön välillä,
mutta esitettiin tämä ristiriita luonteeltaan ”siveellisenä”. ”Siveellisyydellä” viitattiin
ihmisoikeuksiin sekä snellmanilaiseen poliittiseen asenteeseen. Käsite mahdollisti
valtion harjoittaman legitiimin väkivallan ja siihen liittyvien väkivallan myönteisten
merkitysten kritisoinnin kyseenalaistamatta kuitenkaan valtion auktoriteettia.
1930-luvulla. Vuoden 1922 asevelvollisuuslaki salli aseettoman palvelun armeijaa
hyödyttävässä työssä uskonnollisen vakaumuksen perusteella, mutta kaikki
armeijalaitoksen sisällä suoritettavasta palvelusta kieltäytyvät luokiteltiin poliittisesti
epäluotettaviksi. Vuonna 1931 eduskunta sääti Suomen ensimmäisen siviilipalveluslain.
Laki mahdollisti ”siveellisille” aseistakieltäytyjille asevelvollisuuden suorittamisen
armeijalaitoksesta erotetussa työssä. Tutkimalla vuosina 1924–1929 ilmestyneen
aatteellisen maanpuolustuslehden, Sanan ja Miekan, sekä Suomen Rauhanliiton Rauhaa
Kohti -lehden vuosikertoja 1925–1931 tutkielmassani selvitän, millaisia isänmaataan
rakastavan ja ”siveellisen” kansalaisuuden ihanteiden tarjoamia mahdollisuuksia
kamppailussa aseistakieltäytymisoikeuden puolesta hyödynnettiin.
Tarkastelen aseistakieltäytyjän määrittämistä poliittisesti epäluotettavaksi sodan
sosiaali- ja kulttuurihistoriallisesta sekä nationalismin tutkimuksen näkökulmista.
Lähtökohtana on sodan ja armeijan vaikutus laajemmin kulttuurisiin rakenteisiin, kuten
isänmaanrakkauden, kansakunnan ja miehisyyden määrittelyihin, sekä sodan väkivallan
uhrautumiseksi merkityksellistämisen keskeisyys nationalistisissa kansallisvaltioissa.
Käsittelen kamppailua aseistakieltäytymisoikeudesta Axel Honnethin teoksessaan
Struggle for Recognition. The Moral Grammar of Social Conflicts esittämän
yhteiskunnallisen kamppailun teorian kautta. Lähestyn vaatimuksia
aseistakieltäytymisoikeudesta kamppailuna tunnustamisesta.
Sanassa ja Miekassa sodasta rakennettiin myyttinen kansakunnan syntymisen paikka.
Jääkärit esitettiin isänmaanrakkauden ja ”siveellisen” kansalaisuuden esikuvina.
Suhtautuminen sodan väkivaltaan kansakuntaa luovana uhrina muodosti osan sitä
arvohorisonttia, johon samastuminen tulkittiin isänmaataan rakastavan kansalaisen
määreeksi. Asevelvollisuusarmeija kuvattiin instituutiona, jossa väkivaltaa
uhrautumiseksi merkityksellistävän arvohorisontin sisällä vallitsi moraalinen velvoite
suhtautua eettisesti toisiin. Eettisiin tunnesuhteisiin liittyen armeija nähtiin
moraalikasvatuksen ja yksilön persoonallisuuden kehittymisen paikkana. Tästä
näkökulmasta sotaa ja väkivaltaa kritisoivat pasifistit ja aseistakieltäytyjät asettuivat
kansakunnan ulkopuolelle ja määritettiin poliittisesti epäluotettaviksi. Rauhaa Kohti
-lehdessä isänmaanrakkauteen yhdistettiin kristillinen lähimmäisenrakkaus, universaalit
ihmisoikeudet ja tulkittiin nämä periaatteet kulttuurin kehittymisen taustalla. Lehdessä
ei kielletty ristiriitaa aseistakieltäytymisen ja asevelvollisuuslainsäädännön välillä,
mutta esitettiin tämä ristiriita luonteeltaan ”siveellisenä”. ”Siveellisyydellä” viitattiin
ihmisoikeuksiin sekä snellmanilaiseen poliittiseen asenteeseen. Käsite mahdollisti
valtion harjoittaman legitiimin väkivallan ja siihen liittyvien väkivallan myönteisten
merkitysten kritisoinnin kyseenalaistamatta kuitenkaan valtion auktoriteettia.