Suomalaisen panssarintorjuntataktiikan kehittyminen toisen maailmansodan jälkeen
Ilmanen, Sakari (2011-04)
Ilmanen, Sakari
Sotahistorian laitos
Sotahistoria
Esiupseerikurssin tutkielma
Esiupseerikurssi 63
04 / 2011
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin kielletty.
Julkinen
Julkinen
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201201271237
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201201271237
Tiivistelmä
Panssarintorjunnalla on erityisesti toisesta maailmansodasta lähtien aina kylmän sodan
päättymiseen saakka ollut merkittävä rooli taistelukentillä. Syynä tähän on ollut panssarivaunujen
ja muiden panssaroitujen ajoneuvojen voimakas tekninen kehitys ja massamainen
käyttö. Panssarintorjuntataktiikan tutkimus on edellä mainituista syistä mielekäs osa muuta
taktiikan tutkimusta ja välttämätön osa taktiikan kokonaisuuden ymmärtämiseksi. Tutkimuksen
pääkysymyksenä on selvittää suomalaisen jalkaväen panssarintorjuntataktiikan
keskeiset periaatteet 1940–1980 luvuilla, eli toisen maailmansodan päättymisestä kylmän
sodan päättymiseen saakka. Alakysymyksinä on selvittää miten panssarintorjuntaelimet oli
organisoitu ja millainen aseistus niillä oli, mitkä olivat panssarintorjuntaelinten käyttöperiaatteet
sekä miten panssarintorjunta liittyi muuhun toimintaan tai tulenkäyttöön.
Tutkimus on aineistolähtöinen. Tutkimusote on kirjallisuusanalyysi. Tutkimuksen aineiston
keräysmenetelmänä on asiakirja- ja kirjallisuustutkimus. Aineistoanalyysimenetelmänä
on induktiivinen päättely, minkä perusteella saadaan vastaukset tutkimuskysymyksiin ja
tehdään kokonaisuutta koskevat johtopäätökset. Tutkimuksen tärkeimmät lähderyhmät
ovat arkistolähteet, ohjesäännöt ja aiempi tutkimus. Tärkeimpiä arkistolähteitä ovat Sotakorkeakoulun
ja Taistelukoulun arkistot. Tärkeimpiä ohjesääntölähteitä ovat panssarintorjuntayksiköiden
taistelua koskevat ohjesäännöt, jalkaväen taisteluohjesäännöt, kenttäohjesäännöt
sekä yhtymän taistelua koskevat ohjesäännöt. Aiemman tutkimuksen arvo lähteenä
on lähinnä muuta lähdemateriaalia vahvistava ja alkuperäislähteelle ohjaava.
Panssarintorjuntataktiikan muotoutumiseen vaikuttivat erityisesti oletetun vastustajan,
Neuvostoliiton, yhtymän kokoonpano ja taktiikka. Jatkosodan loppuvaiheessa ja pian sen
jälkeen suomalaisen panssarintorjunta koki suuren murroksen. Sodan jälkeen taktiset havainnot
koottiin panssarintorjunnan taktisiksi periaatteiksi. Panssarintorjunnan taktisina
periaatteina korostettiin taistelumaaston oikeaa valintaa, painopisteen luomista ja keskitettyä
tulenkäyttöä, torjunnan syvyyttä, aktiivisuutta, joustavuutta ja liikkuvuutta, riittävien
reservien varaamista, suunnitelmallista yhteistoimintaa kaikkien aselajien kanssa, keskitettyä
suunnittelua ja johtamista, sekä 1980-luvulta alkaen panssarintorjunnan etupainoisuutta.
Lopputuloksen voidaan todeta olleen varsin onnistuneen, sillä taktisissa periaatteissa ei
tapahtunut merkittäviä muutoksia koko tutkimuksen kohteena olevana ajanjaksona. Panssarintorjunnasta
kyettiin luomaan kaikkia aselajeja koskeva suunnitelmallinen ja keskitetysti
johdettu kokonaisuus.
Panssarintorjuntaorganisaatioiden kehittäminen oli koko ajan alisteinen aseistuksen määrälle
ja laadulle. Aseiden määrän ja laadun suhde oletettuun vastustajaan verrattuna vaihteli
eri ajanjaksoina, mutta lähtökohtaisesti aseistus koettiin riittämättömäksi. Tästä syystä organisaatioiden
kehittämistä ei kyetty tekemään vain taktisten ja taisteluteknisten näkemysten
mukaisesti. Lopputuloksena oli eräänlainen kompromissi, jossa resurssit pyrittiin sopeuttamaan
mahdollisimman hyvin taktisiin periaatteisiin. Panssarintorjuntaorganisaatioiden
ja aseistuksen kehittämisen voidaan todeta näistä rajoitteista huolimatta olleen varsin
onnistuneen. Organisaatiot mahdollistivat taktisten periaatteiden hyödyntämisen niin hyvin
kuin se resurssien puitteissa oli mahdollista.
päättymiseen saakka ollut merkittävä rooli taistelukentillä. Syynä tähän on ollut panssarivaunujen
ja muiden panssaroitujen ajoneuvojen voimakas tekninen kehitys ja massamainen
käyttö. Panssarintorjuntataktiikan tutkimus on edellä mainituista syistä mielekäs osa muuta
taktiikan tutkimusta ja välttämätön osa taktiikan kokonaisuuden ymmärtämiseksi. Tutkimuksen
pääkysymyksenä on selvittää suomalaisen jalkaväen panssarintorjuntataktiikan
keskeiset periaatteet 1940–1980 luvuilla, eli toisen maailmansodan päättymisestä kylmän
sodan päättymiseen saakka. Alakysymyksinä on selvittää miten panssarintorjuntaelimet oli
organisoitu ja millainen aseistus niillä oli, mitkä olivat panssarintorjuntaelinten käyttöperiaatteet
sekä miten panssarintorjunta liittyi muuhun toimintaan tai tulenkäyttöön.
Tutkimus on aineistolähtöinen. Tutkimusote on kirjallisuusanalyysi. Tutkimuksen aineiston
keräysmenetelmänä on asiakirja- ja kirjallisuustutkimus. Aineistoanalyysimenetelmänä
on induktiivinen päättely, minkä perusteella saadaan vastaukset tutkimuskysymyksiin ja
tehdään kokonaisuutta koskevat johtopäätökset. Tutkimuksen tärkeimmät lähderyhmät
ovat arkistolähteet, ohjesäännöt ja aiempi tutkimus. Tärkeimpiä arkistolähteitä ovat Sotakorkeakoulun
ja Taistelukoulun arkistot. Tärkeimpiä ohjesääntölähteitä ovat panssarintorjuntayksiköiden
taistelua koskevat ohjesäännöt, jalkaväen taisteluohjesäännöt, kenttäohjesäännöt
sekä yhtymän taistelua koskevat ohjesäännöt. Aiemman tutkimuksen arvo lähteenä
on lähinnä muuta lähdemateriaalia vahvistava ja alkuperäislähteelle ohjaava.
Panssarintorjuntataktiikan muotoutumiseen vaikuttivat erityisesti oletetun vastustajan,
Neuvostoliiton, yhtymän kokoonpano ja taktiikka. Jatkosodan loppuvaiheessa ja pian sen
jälkeen suomalaisen panssarintorjunta koki suuren murroksen. Sodan jälkeen taktiset havainnot
koottiin panssarintorjunnan taktisiksi periaatteiksi. Panssarintorjunnan taktisina
periaatteina korostettiin taistelumaaston oikeaa valintaa, painopisteen luomista ja keskitettyä
tulenkäyttöä, torjunnan syvyyttä, aktiivisuutta, joustavuutta ja liikkuvuutta, riittävien
reservien varaamista, suunnitelmallista yhteistoimintaa kaikkien aselajien kanssa, keskitettyä
suunnittelua ja johtamista, sekä 1980-luvulta alkaen panssarintorjunnan etupainoisuutta.
Lopputuloksen voidaan todeta olleen varsin onnistuneen, sillä taktisissa periaatteissa ei
tapahtunut merkittäviä muutoksia koko tutkimuksen kohteena olevana ajanjaksona. Panssarintorjunnasta
kyettiin luomaan kaikkia aselajeja koskeva suunnitelmallinen ja keskitetysti
johdettu kokonaisuus.
Panssarintorjuntaorganisaatioiden kehittäminen oli koko ajan alisteinen aseistuksen määrälle
ja laadulle. Aseiden määrän ja laadun suhde oletettuun vastustajaan verrattuna vaihteli
eri ajanjaksoina, mutta lähtökohtaisesti aseistus koettiin riittämättömäksi. Tästä syystä organisaatioiden
kehittämistä ei kyetty tekemään vain taktisten ja taisteluteknisten näkemysten
mukaisesti. Lopputuloksena oli eräänlainen kompromissi, jossa resurssit pyrittiin sopeuttamaan
mahdollisimman hyvin taktisiin periaatteisiin. Panssarintorjuntaorganisaatioiden
ja aseistuksen kehittämisen voidaan todeta näistä rajoitteista huolimatta olleen varsin
onnistuneen. Organisaatiot mahdollistivat taktisten periaatteiden hyödyntämisen niin hyvin
kuin se resurssien puitteissa oli mahdollista.
Kokoelmat
- Opinnäytteet [2348]