|
Kirjasto 2.0 ja tulevaisuuden näyttöluettelot
Kimmo Tuominen
|
|
|
Pääkirjoitus Artikkelit Uutisia, ajankohtaista |
Kirjasto 2.0 tulee osoittamaan, kuinka radikaalisti kirjastojärjestelmien uudet ominaisuudet voivat poiketa kortistoista: paikallisuuteen kahlittu pahvimedia toimi aivan toisella tavoin kuin bittimaailman verkottuneet tietovarannot. Menneisyyteen juuttuneet mielikuvat luettelointikorteista eivät saa rajoittaa näyttöluetteloiden kehittämistä. Web 2.0 on muodikkaan epämääräinen termi, jolla yksittäinen kirjoittaja voi tarkoittaa melkein mitä haluaa. Yhteistä useimmille Web 2.0 -määritelmille kuitenkin on ajatus käyttäjien osallistumisesta verkkopalvelujen sisällön tuottamiseen. Web 2.0 -keskustelussa puhutaan paljon osallistumisen arkkitehtuurista: siitä, että käyttäjien hyödyntämät kontribuutiomekanismit ovat mahdollisimman helppokäyttöisiä, jolloin ne nivoutuvat saumattomasti heidän toimintaansa. Tällaisia mekanismeja Web 2.0 -filosofiaa noudattavissa palveluissa ovat muun muassa erilaiset keskustelu-, arvostelu-, suosittelu- ja äänestyssovellukset, joiden avulla käyttäjät kykenevät yhdessä ja usein ikään kuin toimintansa sivutuotteena rakentamaan hajautettua joukkovoimaa tai kollektiivista ajattelua, jota kutsutaan myös termillä parviäly.
Angloamerikkalaisessa blogi- ja konferenssikeskustelussa pohdinta Web 2.0 -filosofian ja siihen nojautuvien teknologioiden soveltamisesta kirjastoalalla ja eritoten näyttöluetteloissa on johtanut Kirjasto 2.0 -nimellä kutsuttuun uudenlaiseen verkkopalveluajatteluun, joka painottaa etenkin tiedon löytämisen ja paikallistamisen vaivattomuutta, verkkosisällön yksilö- ja ryhmäkohtaista räätälöitävyyttä sekä käyttäjien osallistumista palvelun tuottamiseen. Käsitteenä Kirjasto 2.0 on vielä esikuvaansakin selkiytymättömämpi, eikä moneen suuntaan versova blogikeskustelu välttämättä helpota vakiintuneiden määritelmien muodostamista. Teknologiaevankelistojen ja muiden kirjastonörttien blogeissa Kirjasto 2.0 näyttäytyy toisinaan vallankumouksellisena muutoksena koko kirjastotyön paradigmassa. Siirtymää toisen sukupolven kirjastopalveluihin perustellaan tällöin Google-retoriikalla, joka lähtee siitä, että hakukoneet ovat kirjastojen vastustajia tai kilpailijoita ja että kirjastopalvelujen on muututtava totaalisesti, jotta ne selviäisivät eloonjäämiskisassa. Itseäni Kirjasto 2.0 -ajattelu ei ole vakuuttanut uutuudellaan: yksilöllisen, joustavan ja ystävällisen asiakaspalvelun ideaa tai muunneltavia ja modulaarisia kirjastotiloja ei ole keksitty lokakuussa 2005 pidetyssä Internet Librarian -konferenssissa, vaikka Library 2.0 -nimitys onkin siellä alkanut vakiintua kirjastogurujen puheenparteen. Web 2.0 -teknologiat voivat kuitenkin edistää käytössämme olevien näyttöluetteloiden kehittämistä: pelkkien varastoinventaariosysteemien tai bittimaailmaan siirrettyjen korttiluetteloiden sijasta tarvitsemme järjestelmiä, jotka toimivat yhtä joustavasti kuin Amazon tai Wikipedia. Kirjastojärjestelmiin kalliilla vaivalla tallennetusta metadatasta on uutettava esiin kaikki mahdollinen lisäarvo ja metadataa on myös voitava rikastaa siten, että näyttöluettelot lakkaavat olemasta pelkkiä informaatiosysteemejä. Niinpä näyttöluetteloiden rakentamisessa tulee omaksua Web 2.0 -filosofian ydin: meidän on kyettävä tekemään fiksuja ja ketteriä tiedon muodostusta ja hallintaa tukevia palveluja, osallistumissysteemejä. Varastoinventaariosysteemi kertoo lähinnä kirjan tai muun mediatuotteen saatavuudesta (joka toki on tärkeä tieto), mutta Kirjasto 2.0 -filosofiaan perustuva näyttöluettelo antaa ennen kaikkea mahdollisimman paljon tietoa teoksen sisällöstä. Tällaisen luettelon perimmäinen tarkoitus on siis saada kirjastojen kätköissä olevat sisällöt entistä paremmin esille. Huhut näyttöluetteloiden kuolemasta ovat suuresti liioiteltuja, sillä parhaimmillaan ne voivat tukea keskustelullisuutta ja yhteisöllistä tiedonmuodostusta. Tätä tavoitetta ei saa hukuttaa teknoslangilla kyllästettyyn puheeseen wikeistä, blogeista, podcasteista, RSS:tä ja API-kykennöistä, vaikka aikaansa seuraavan tietoasiantuntijan on toki syytä tietää myös se, mitä näillä termeillä tarkoitetaan. Kirjasto 2.0 -teknologiat ovat osittain vielä visioiden asteella, mutta yksittäiset kirjastonörtit rakentavat jo pilottitoteutuksia. Järjestelmätoimittajista ainakin Axiell, ExLibris, SirsiDynix ja Talis ovat alkaneet aktivoitua Kirjasto 2.0:n suhteen. Naapurissammekin tapahtuu: Tukholman kaupunginkirjaston tuleva kirjastoportaali Biblioteket.se näyttää tukevan monia Kirjasto 2.0 -toiminnallisuuksia. Kumppanuusforum 2006 -tilaisuudessa puhuneen tietohallintojohtaja Mats Hernvallin mukaan Biblioteket.se -projektin tarkoitus on rakentaa yhteisöllinen, käyttäjien osallistumista tukeva ja Web 2.0 -teknologioille perustuva kirjastoportaali, joka valmistuu käyttökuntoon kuluvan vuoden loppuun mennessä (http://www.biblioteket.se/, 12.10.2006) . Seuraavassa esittelen joitakin Kirjasto 2.0 -keskustelussa esiin nousseita ideoita siitä, millaisilla toiminnallisuuksilla 1.0 -sukupolven näyttöluetteloita tulisi täydentää, jotta laadullinen hyppäys uudenlaiseen verkkopalvelumaailmaan toteutuisi. En keskity teknisiin yksityiskohtiin, vaan käyttäjänäkökulmaan. Kysyn, kuinka näyttöluettelo ja sen toimintaa tukeva integroitu kirjastojärjestelmä voivat parantaa käyttäjien mahdollisuuksia etsiä, löytää ja luoda tietoa.
Kirja-arvostelut, kirjapäiväkirjat ja lainaustiedotKirjasto 1.0 -järjestelmät heijastavat monologista ajattelutapaa: vain tietoasiantuntijoilla on oikeus puhua, eli tuottaa metadataa kirjoista ja muista julkaisuista. Kirjasto 2.0:ssa kirjastojen ja kirjastojärjestelmien ytimenä pidetään keskustelua: on tuloksekkaampaa, kun tietoasiantuntijat ja heidän asiakkaansa ovat dialogisessa suhteessa toisiinsa. Kirjasto 2.0 ei edellytä luopumista ammattilaisen oikeudesta laatia auktoriteettiasemaa tavoittelevaa ja mahdollisimman laadukasta metadataa, mutta se nostaa esiin myös vaateen siitä, että käyttäjillä on oltava mahdollisuus saada äänensä kuuluville kirjastojärjestelmissä. Yksi tapa synnyttää parviälyä on liittää näyttöluetteloon mahdollisuus tuottaa arvioita tai kommentteja painetuista ja elektronisista kirjoista, lehtiartikkeleista tai vaikkapa digitaaliseen kirjastokokoelmaan kuuluvista äänikirjoista. Tältä osin kirjastojärjestelmät voivat toimia verkkokauppa Amazonin tapaan, jossa käyttäjäarviot ovat osoittautuneet tarkoituksenmukaiseksi ja ostopäätöksiä helpottavaksi tavaksi rikastaa metadataa. Mediatutkimuksen ja tietoasiantuntijan arkikokemuksen perusteella lienee selvää, että ihmiset haluavat keskustella kirjoista ja muista mediasisällöistä ja että muutamilla on tarve myös pitää henkilökohtaista kirja- tai mediapäiväkirjaa. Esteettisen laatuarvioinnin lisäksi käyttäjien kommentit voivat mahdollistaa kuvailun kohteena olevan teoksen kollektiivisen luotettavuustarkistuksen; ne saattavat esimerkiksi sisältää myötä- tai vastaevidenssiä, asiavirheiden korjauksia ja muita huomautuksia. Kun vapaasti indeksoitavat ja prosessoitavat e-kirjat yleistyvät, yhtä lailla taiteellisista kuin tieteellisistäkin teksteistä voi muodostua tekstiverkostojen solmukohtia, eräänlaisia portaaleja tai hubeja, joiden välityksellä teosten sisältöä voi tarkastella mahdollisimman monesta näkökulmasta. Näyttöluetteloiden ja kirjastojen yleisemmän sivistysmission kannalla tällaisten solmukohtien synnyttäminen on erityisen suotavaa. Kirjasto 2.0-ajattelu korostaa, että esteettisiä ja tiedollisia osallistumistarpeita on voitava tyydyttää myös näyttöluetteloiden välityksellä. Casey Bisson on laatinut uudenlaisen näyttöluettelon luonnoksen Plymouth State Universityn kirjastolle, jossa tietoasiantuntijoiden tuottama metadata on siirretty blogikirjoittajien suosimaan Wordpress-järjestelmään (http://www.plymouth.edu/library/opac/, 12.10.2006). Beta-vaiheessa oleva toteutus mahdollistaa kirja-arvioinnit, kommentit ja muunlaisen keskustelun. Toteutus osoittaa, että standardimuotoista metadataa on mahdollista rikastaa muillakin tavoin: Amazonista poimituilla tekijätiedoilla ja kirja-arvosteluilla, sisällysluetteloilla, kirjojen pääli- ja takakansikuvilla, tekijän omaan blogiin ja kustantajan kotisivuihin tehdyillä linkityksillä, sekä mahdollisuudella siirtää kiinnostavat tietueet del.icio.us -linkkienhallintajärjestelmään. Viimeksi mainittu toiminnallisuus edellyttää, että jokaisella näyttöluettelon sisältämällä tietueella on pysyvä verkko-osoite, johon voidaan tehdä linkityksiä muualta. Kun yksittäinen tietue on linkitettävissä, se voidaan helposti kytkeä monenlaisiin keskustelu-, opiskelu- ja työskentely-ympäristöihin.
Käyttäjien omistamien kirjojen luettelointiin, avainsanoittamiseen ja arviointiin keskittyvässä LibraryThing -palvelussa kirjoja voidaan sanallisten kommenttien lisäksi arvioida myös 0 – 5 -asteikolla. LibraryThing mahdollistaa standardimuotoisen metadatan imuroinnin eri lähteistä, mm. Kongressin kirjaston tietokannasta, pääkaupunkiseudun kirjastojen HelMet-järjestelmästä ja Amazonista. Varsinainen osallistumissysteemi rakentuu tämän metadatan päälle: käyttäjät voivat keskustella lukemistaan kirjoista ja he saavat automaattisesti tiedon siitä, kenellä on samoja nimekkeitä kokoelmissaan. Yksittäisenkin käyttäjän kokoelmaa on siis mahdollista selata, jos tämä on antanut siihen luvan. LibraryThingiin on perustettu myös erilaisia ryhmiä tai lukupiirejä, joilla on omanlaisiaan kiinnostuksen kohteita (LibraryThingin kirjastonhoitajaryhmässä oli 553 jäsentä elokuussa 2006). Lisäksi LibraryThing generoi käyttäjille kirjasuosituksia muiden asiakkaiden kokoelmien perusteella. LibraryThing on tyypillinen Web 2.0-sovellus mahdollistaessaan käyttäjän oman verkkoidentiteetin työstämisen sekä uusien sosiaalisten kontaktien luomisen. Käyttäjä ei kenties luetteloi palveluun kaikkia omistamiaan kirjoja; hän saattaa suosia Marcel Proustin tuotantoa, vaikka tyypillisesti lukisikin Reijo Mäkeä. Muiden käyttäjien kokoelmia selailemalla voidaan löytää yhteisiä intressejä ja kenties tutustuakin virtuaalisesti. LibraryThing osoittaa kirjastomaallikolle, että luettelointi voi olla viihdyttävää puuhaa ja että arviointien kirjoittaminen ja avainsanottaminen voi tukea ja edistää lukemisharrastusta. Tässä mielessä LibraryThing tarjoaa jälleen yhden Web 2.0 -opetuksen uuden sukupolven näyttöluetteloiden rakentajille: hauskuus ja inspiroivuus eivät ole syntejä, vaan käyttäjät haluavat askarrella pidempään vain itseään kiehtovien asioiden parissa. Puisevat ja kömpelötoimintaiset näyttöluettelot unohdetaan helposti kyberavaruuden reunamille. Jos LibraryThing olisi täysiverinen kirjastojärjestelmä, se voisi tuottaa suosituksia paitsi arviointien ja tagien perusteella, myös sen nojalla, mitä muita aineistoja esimerkiksi tietyn kirjan lainaajat ovat lainanneet tai käyttäneet; Amazonissahan tämäntyyppinen ostosuositusjärjestelmä jo toimii. Lainaus- ja käyttötilastoja voitaisiin hyödyntää myös hakutulosten relevanssilajittelussa: esimerkiksi North Carolina State Universityn näyttöluettelo tarjoaa mahdollisuuden listata suosituimmat teokset ennen sellaisia kirjoja, jotka eivät ole lainkaan kiertäneet(http://www.lib.ncsu.edu/searchcollection/, 12.10.2006) . Käyttötilastot voidaan siis nähdä käyttäjäkollektiivin parviälyn yhtenä ilmentymänä ja kvantifiointiin perustuvat suosittelusovellukset voivat oikein käytettyinä helpottaa laadukkaiden tietoresurssien löytymistä.
Folksonomiat ja avainsanapilvet
Yhteisöllisiin kirjanmerkkeihin perustuvat palvelut, kuten jo mainittu del.icio.us, ovat suosiollaan osoittaneet, että tietoresurssien sisällönkuvailussa myös ns. maallikkonäkökulma voi olla hyödyllinen. Sekä del.icio.us että LibraryThing tarjoavat käyttäjille mahdollisuuden avainsanoittaa tai – kuten asia Web 2.0 -sanastolla ilmaistaan – "tagittaa" kuvailemiaan tietoresursseja. Kun yhteisöllisiä kirjanmerkkejä hyödyntävien käyttäjien kriittinen massa palvelussa lisääntyy, suosituimmista avainsanoista alkaa muodostua mielenkiintoisia luokitteluja, joita kutsutaan folk ja taxonomy -sanoja yhdistäen folksonomioiksi (folksonomies). Kyse on varsin löyhärakenteisesta ja epähierarkkisesta metadatasta, joka muistuttaa kirjastoluokituksia, vaikka toisaalta on kontrolloituja dokumentaatiokieliä anarkistisempi tiedon organisointitapa. Folksonomiat esitetään usein ns. avainsanapilvenä (tag cloud) ja informaation organisointikeinona ne heijastavat käyttäjien tapoja puhua itseään kiinnostavista asioista. Kun käyttäjien suosimat termit toimivat linkkeinä tietoresursseihin, rakentuu tietynlainen maallikkorajapinta, jonka välityksellä tiedonhakijat voivat etsiä kirjoja tai muita dokumentteja nojautuen sellaisiin kielen rekistereihin, joihin he ovat arkielämässä tottuneet. LibraryThing osoittaa, että folksonomia voi kirjastojärjestelmässä täydentää asiasanoitusta. LibraryThing näyttää avainsanapilven jokaisen palveluun luetteloidun tietueen kohdalla: pilvestä termejä valitsemalla käyttäjä voi tarkistaa, minkälaisiin muihin teoksiin häntä kiinnostava avainsana tai tagi on liitetty. Näyttää siltä, että folksonomioiden hyödyntäminen sopii yhtä hyvin kauno- kuin tietokirjallisuudenkin sisällönkuvailuun ja hakuun.
RSS-syötteetInternetin uutis- ja mediavirran käyttäjäkohtainen räätälöinti on tätä nykyä entistä helpompaa useiden www-sivujen ja blogien tarjoamaa RSS-syötettä hyödyntäen. Uuden sisällön myötä päivittyvän verkkopalvelukohtaisen RSS-metadatan avulla saa tilattua kiinnostavat uutiset tai ohjelmasarjat (kuten podcastit) esimerkiksi Firefox-selaimeen tai muuhun sisällönkeruusovellukseen hyvin vaivattomasti. Sen sijaan että uutisten, muutosten ja päivitysten perässä harhailtaisiin ympäri verkkoa, monien ohjelmistojen, kuten esimerkiksi Netvibesin, ketterästi käsittelemät RSS-syötteet tarjoavat syvälinkkejä juuri siihen sisältöön, josta käyttäjä on kiinnostunut.
Kirjaston uutuusluettelo voidaan tuottaa kirjastojärjestelmän automaattisesti generoimana RSS-syötteenä, jonka käyttäjä saa halutessaan integroitua erilaisiin ohjelmistoihin, kuten RSS-seurantaohjelmaan tai vaikkapa johonkin oppimisympäristösovellukseen. Kun RSS-syötteet otetaan täysimittaiseen käyttöön, käyttäjä voi tilata esimerkiksi johonkin asia- tai avainsanaan liittyvän syötteen. Jos hän siis haluaisi tietää, mitä uutta poliittiseen päätöksentekoon liittyvää kirjallisuutta kirjaston kokoelmiin hankitaan, hän liittää RSS-seurantaohjelmaan "poliittinen päätöksenteko" -asiasanaa ja siihen usein liittyviä avainsanoja tai tageja koskevan yhdistetyn haun. Tällaisella tekniikalla voi halutessaan myös seurata esimerkiksi käyttäjien välistä keskustelua kirjastojärjestelmässä joko yleisemmällä tasolla tai pelkästään tiettyyn teokseen liittyen. Jos käyttäjä arvostaa erityisesti tietyn nimimerkin kirjoittamia kunnianhimoisia arvosteluja, hän voi tilata nimimerkin laatimat kirjoitukset ja suositukset itselleen RSS-syötteenä. LibraryThing mahdollistaa jo esimerkiksi yksittäisen henkilön tai vaikkapa jonkin lukupiirin tekemien uusien luettelointien tilauksen RSS-syötteenä. Innovatiivisia käyttöideoita RSS-syötteelle syntyy koko ajan; emme tässä vaiheessa osaa edes ennakoida kaikkia niitä tapoja, joilla RSS:ä voidaan hyödyntää tulevaisuuden näyttöluetteloissa.
Rajapintoja ja itsenäiskäyttöäJotta näyttöluetteloon voidaan liittää Kirjasto 2.0 -toiminnallisuuksia, vaaditaan muutakin kuin tietoasiantuntijoiden hyvää tahtoa. Ennen kaikkea tarvitsemme mahdollisuuden eri järjestelmissä olevan datan notkeaan ja helppoon hyödyntämiseen. On Web 2.0 -sovelluksille tyypillistä, että ne kierrättävät ja miksaavat erilaista tietovarannoista peräisin olevia aineksia uudenlaisiksi yhdistelmiksi. Tässä hengessä myös näyttöluettelon hyödyntämä metadata olisi vapautettava yhden sovelluksen vankilasta yleisempään hyötykäyttöön, kuten esimerkiksi hakukoneiden indeksoitavaksi. Kun e-kirjat yleistyvät käynnissä olevien massadigitointiprojektien sekä lukulaitteiden ja -ohjelmistojen kehitystyön seurauksena, kirjojen kokoteksti-indeksointi tulee mahdolliseksi entistä suuremmassa mittakaavassa. Näyttöluettelon on kyettävä hyödyntämään kokoteksti-indeksejä yhtä lailla kuin manuaalisestikin tuotettua metadataa. Tämä saattaa edellyttää entistä kiinteämpää yhteistyötä ja tiedonkäyttöympäristöllistä yhteen nivoutumista hakukoneiden ja verkkokauppasovellusten kanssa. Nykyään esimerkiksi Open WorldCat tarjoaa kirjastojen tuottamat luettelointitietueet haettaviksi myös suoraan Googlella ja Yahoolla. Open WorldCatin painostiedoissa taas on linkkejä Amazoniin sekä WorldCatin omaan verkkokirjakauppaan, josta kirjat voi ostaa parilla klikkauksella. Plymouth State Universityn näyttöluettelon käyttäjät voivat jo nyt hyödyntää myös Amazonin toimittamaa "search inside the book" -tyyppistä kokotekstihakua niiden kirjojen osalta, jotka Amazon on digitoinut. Googlen kirjahakusovellukseen on puolestaan kytketty eri maiden yhteisluetteloita, jolloin voi tarkistaa, onko kirja mahdollista saada myös lainaksi. Sen sijaan että käyttäjä tulisi näyttöluettelon luokse, voi kirjastojärjestelmä aktiivisesti ulottaa dataansa niihin virtuaalisiin ympäristöihin, joissa käyttäjä muutenkin liikkuu. Kirjastojen on parannettava tarjoamiensa aineistojen löytyvyyttä verkottuneessa informaatioympäristössä, jossa tuhannet ja taas tuhannet palvelut kilpailevat käyttäjien huomiosta. On realistista myöntää, etteivät kirjastojen kotisivut ja näyttöluettelot ole tällä hetkellä kaikkein houkuttavimpia ja helppokäyttöisimpiä käyttäjämassojen pyydyksiä. Helppokäyttöisyyden ja kilpailukykyisyyden lisäämiseen liittyy myös se, että näyttöluettelot kytketään osaksi suurempaa portaalia tai muunlaista verkkopalvelukokonaisuutta. Tiedämme, etteivät käyttäjät halua toistaa samaa hakua eri järjestelmissä, vaan mieluummin he haalivat yhteen relevanttia sisältöä mahdollisimman monelta suunnalta mahdollisimman tehokkaasti. Erityyppisiä tietovarantoja voidaan yhdistellä esimerkiksi monihaun mekanismeilla ja resoluutiopalveluilla. Yhteishaettavuuden varmistamiseksi on tärkeää, että Näyttöluettelo 2.0 tukee vakiintuneita tiedon haun ja kuvailun standardeja. Kirjastojärjestelmän sekä Tietoasiantuntija 2.0:n tulee myös kaikin keinoin helpottaa asiakkaan itsenäiskäyttöön nojautuvia kaukolainatoiminnallisuuksia sekä painettujen ja digitaalisten tietoresurssien laaja-alaista yhteiskäyttöä. Tulevassa Biblioteket.se palvelussa näyttöluettelo muodostaa Tukholman kaupunginkirjaston portaalin ytimen, johon kytkeytyy erilaisia keskustelu- ja osallistumispalveluita. Näyttöluettelon käytön joustavuutta lisää myös mahdollisuus saada tietoasiantuntijoiden ja käyttäjien laatima metadata ulos kirjastojärjestelmästä muihin sovelluksiin, kuten esimerkiksi toimisto-ohjelmistoihin. Näyttöluettelo voi esimerkiksi suoraan helpottaa lähdeluetteloiden laadintaa ja tieteellisten viittausten tekoa kehittyneempien viitteidenhallintaohjelmien, kuten RefWorksin, tapaan. Keinoja työntää metadataa ulos näyttöluettelosta lähemmäksi käyttäjien tiedonkäyttöympäristöjä on toki muitakin: RSS-syötteen hyödyntäminen ja mahdollisuus sähköpostittaa viitteitä tai siirtää niitä chatin välityksellä lienevät käyttäjän ja tietoasiantuntijan näkökulmasta erityisen tarpeellisia. Näyttöluetteloiden on myös mahdollistettava rakentavan hakkerietiikan mukainen toiminta. Kun kirjastojärjestelmän metadataa pääsee käsittelemään helppokäyttöisen ohjelmointirajapinnan välityksellä, voimme eräänä aamuna herätä tilanteeseen, jossa muutama teini-ikäinen superasiakas on rakentanut entistä ehomman version näyttöluettelostamme. Kenties tämä sovellus toteuttaa sellaisiakin toimintoja, joita emme ole edes tienneet tarvitsevamme. Avoimen lähdekoodin periaatteella tapahtuva käyttöliittymä- ja järjestelmäkehittely sekä metadatan aiempaa vapaampi kierrättäminen todennäköisesti toisi kaivattua innovatiivisuutta näyttöluetteloajatteluun. Toinen vaihtoehto on joustavien ja näyttöluetteloiksi soveltuvien ohjelmistojen hankkiminen muualta: North Carolina State Universityn kirjasto on hakenut entistä tehokkaampaa ja havainnollisempaa hakutoiminnallisuutta näyttöluetteloonsa toteuttamalla sen Endeca-hakukoneen ProFind-ohjelmistolla ja integroimalla näyttöluettelomodulin toiselta toimittajalta hankittuun kirjastojärjestelmään.
Saattaa olla, että tulevaisuuden näyttöluettelo on maan tai maailmanlaajuinen pikemminkin kuin vain yhtä paikallista kirjastokokoelmaa kuvaava. Samanaikaisesti näyttöluettelon on kuitenkin kyettävä paikallistamaan käyttäjät myös fyysisesti. Tällöin Näyttöluettelo 2.0 voi esimerkiksi Googlen karttasovellusta hyödyntäen kertoa sellaisten lähiseudun kirjastojen sijainnit, joiden kokoelmissa tietty kirja on parhaillaan paikalla.
LopuksiKirjasto 2.0 tarjoaa monia lupauksia, mutta saattavat Kirjasto 2.0 -toteutukset myös nostaa esiin uusia tai kärjistää jo olemassa olevia ongelmia. Blogikeskustelussa on esitetty epäilyjä siitä, että esimerkiksi lainausdataa innovatiivisesti hyödyntävät näyttöluettelot voivat vaarantaa asiakkaiden yksityisyyden ja tietosuojan. On siis syytä muistaa myös vastaisuudessa, että emme saa pakottaa käyttäjiä rekisteröitymään kirjastojärjestelmiin ja rekisteröityneilläkin käyttäjillä on oltava mahdollisuus anonymiteetin säilyttämiseen. Toiseksi on uumoiltu, houkuttelisivatko Kirjasto 2.0 -palvelut riittävästi käyttäjiä: parviälyhän toimii sitä paremmin, mitä enemmän verkkopalvelulla on sisällön tuottajia. Kirjasto 2.0-palvelujen käytöstä on luonnollisesti vielä vaikea löytää tilastoja, mutta tiedossani on, että LibraryThingissa oli 4,5 miljoonaa tietuetta heinäkuussa 2006. Jää nähtäväksi, kuinka keskeiseen asemaan näyttöluettelot tulevat pääsemään erilaisten osallistumissysteemien kentässä. Jos niiden rooliksi jää lähinnä muiden tahojen tuottamien Web 2.0 -palvelujen taustajärjestelmänä tai tietovarantona toimiminen, kirjastot eivät tässäkään tapauksessa häviä, vaan voimme olettaa, että muiden palvelujen välityksellä saamme uusia asiakkaita. Ei liene kirjaston näkyvyyden kannalta haitaksi, jos sen tuottama luettelointitietue komeilee esimerkiksi Googlen hakutuloslistan ykkösenä, kun hakusanana on tietyn kirjailijan nimi (Plymouth State Universityn kirjastolle laadittu pilottijärjestelmä on jo ehtinyt mahdollistaa tämänkin ihmeen).
Tietoasiantuntijoiden kannalta Kirjasto 2.0 -filosofian vakavin ongelma saattaa liittyä metadatan ja siten myös kontrollin luovuttamiseen kolmansille osapuolille. Myönsimme sitä tai emme, olemme perinteisesti harjoittaneet monologisen tiedon ja tietämisen ammattia. Tässä hengessä myös kirjastojärjestelmät ovat olleet informaatiosiiloja, joihin muut eivät ole päässeet käsiksi kuin rajatun web-ikkunan välityksellä. Vaikka Kirjasto 2.0 -toiminnallisuuksiakin toteuttavissa järjestelmissä voidaan käyttäjien tuottama metadata pitää erillään siitä standardimuotoisesta metadatasta, jonka tietoasiantuntijat ovat laatineet, näiden toiminnallisuuksien nojalla luovutamme kuitenkin osan vallasta ja vastuusta käyttäjille: Osallistumissysteemiin tuotettujen kontribuutioiden laadunarviointi on todennäköisesti turhan työlästä, jos sitä tehdään vain tietoasiantuntijoiden voimin. Blogikirjoittelussa onkin jo huomattu, että Kirjasto 2.0 edellyttää radikaalia luottamusta käyttäjiin ja että käyttäjäyhteisön velvollisuus on harjoittaa tarvittaessa esimerkiksi sopimattoman sisällön filtteröintiä kirjastojen tuottamissa verkkopalveluissa. Jää nähtäväksi, kuinka radikaaleiksi tietoasiantuntijat ennen pitkää ryhtyvät.
Lisälukemista ja -kuunneltavaa
Liite:
|
|
|
Tietolinja 02/2006 |
Kimmo Tuominen,
|
