Edistystä luomutuotantoon : loppuraportti
Toimittajat
Huuskonen, Arto
Julkaisusarja
MTT Raportti
Numero
175
Sivut
108 p
MTT
2014
Julkaisun pysyvä osoite on
http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-487-587-5
http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-487-587-5
Tiivistelmä
Edistystä luomutuotantoon -hankkeen tavoitteena oli luonnonmukaisen rehukasviviljelyn ja eläintuotannon
kannattavuuden parantaminen. Hankkeessa toteutettiin viisi työpakettia, jotka edistivät tavoitteiden
saavuttamista: 1) kestorikkakasvien torjunta vilja- ja valkuaiskasvien viljelyn turvaamiseksi, 2) nurmien
sadontuottokyvyn ylläpitäminen täydennyskylvöllä, 3) vilja-palkokasvisäilörehujen rehuarvon tarkentaminen
ruokinnan optimoimiseksi, 4) lihanautojen ruokinta palkokasvisäilörehuilla ja 5) luomunaudanlihantuotannon
mallintaminen kannattavuuden parantamiseksi. Käsillä olevaan julkaisuun on koottu työpakettien
keskeisimmät tulokset.
Kestorikkakasvien torjuntaan keskittyneessä työpaketissa toteutettiin juolavehnän torjuntakokeita kahdenlaisella
taktiikalla: 1) pikakesannointi keväällä ennen viljan kylvöä ja 2) nurmen lopettaminen loppukesän
kesannoinnilla ensimmäisen säilörehun korjuun jälkeen. Turvemaalla olleissa kokeissa oli mukana erilaisia
kyntötapoja, kevytmuokkausta, kultivointia ja Kvick-Finn -juolannostokone, joka on erityisesti kehitetty
kestorikkakasvien mekaaniseen torjuntaan. Ennen viljan kylvöä tehdyn pikakesannon teho juolavehnään
ei tässä kokeessa ollut riittävä. Turvemaa on varmasti yksi haasteellisimmista juolavehnän mekaanisen
torjunnan kannalta. Koepaikan pohjoisen sijainnin ja toukokuun alun epäedullisten sääolojen takia
kesannointiaika jäi molempina vuosina pariin viikkoon. Mikäli voitaisiin kesannoida kuukaudenkin ajan,
teho juolavehnään voisi olla parempi. Kyntö näyttäisi tarpeelliselta niin juolavehnän kurissa pitämisen
kuin ohrasadonkin kannalta. Nurmen lopetuskokeessa Kvick-Finn -kone tehosi hyvin juolavehnään. Seuraavana
syksynä ohrakasvustoista tehdyissä määrityksissä keskimäärin viiden ajokerran jälkeen juolavehnää
oli jäljellä vain pari prosenttia verrattuna käsittelemättömään koejäseneen. Kultivaattoreiden jäljiltä
juolavehnää oli jäljellä noin 10 %, lapiorullaäestyksen jäljiltä noin 25 % ja tiheän niiton jäljiltä yli 50 %
verrattuna käsittelemättömään koejäseneen. Tehokkaan juolavehnän torjunnan jälkeen ohrasato oli noin
1000 kg/ha suurempi verrattuna käsittelemättömään koejäseneen.
Työpaketissa toteutettiin myös peltovalvatin torjuntakoe hietamaalla, jossa peltoa kesannoitiin Kvick-
Finnin avulla touko-kesäkuun ajan. Tämän jälkeen pellolle kylvettiin viherlannoituskasvusto. Kvick-
Finnin teho peltovalvattiin näytti olevan hyvä, kun käsittelykertoja oli neljä ja kesannointiaika oli riittävän
pitkä. Peltovalvatin ja -ohdakkeen torjunta mekaanisesti kaipaa vielä jatkotutkimuksia. Kvick-Finn
kone ei täysin poista avokesannoinnin ongelmakohtia, mutta auttaa lyhentämään kesannointiaikaa siten,
että 2–3 kuukauden kesannointi harvoilla ajokerroilla riittää täysipitkän kesannon sijasta. Samalla teho
ainakin juolavehnään on niin hyvä, ettei avokesannointiin tarvitse tulevina vuosina aivan heti ryhtyä.
Nurmen täydennyskylvöön keskittyneessä työpaketissa lähtökohtana oli kolmannen satovuoden punaapila-
heinänurmi, johon haluttiin lisätä apilaa tulevien vuosien nurmisadon määrän ja laadun parantamiseksi.
Tavoitteena oli selvittää, millä menetelmillä täydennyskylvö onnistuu parhaiten ja onko kylvöajankohdalla
merkitystä. Kylvömenetelmiä oli neljä ja kylvöajankohtia kolme: hajakylvö pintaan huhtikuussa,
viljan suorakylvökone nurmen kylvöön säädettynä touko- tai heinäkuussa, rikkaäkeeseen yhdistetty
pneumaattinen kylvölaite touko- tai heinäkuussa ja tiheävantainen nurmen suorakylvökone touko- tai
heinäkuussa. Koepaikan maalaji oli multamaata, ja kylvömääränä käytettiin 4–5 kg/ha puna-apilan siementä.
Täydennyskylvöt tehtiin vuonna 2013, ja kylvöjen onnistumista mitattiin vuonna 2014 määrittämällä
nurmen ensimmäinen ja toinen säilörehusato. Koealuetta ei lannoitettu vuosina 2013–2014. Vuonna
2014 sadon 1 keskiarvo eri käsittelyissä oli noin 3600 kg ka/ha ja sadon 2 noin 3100 kg ka/ha. Käsittelemättömän
koejäsenen kokonaissato oli 6400 kg ka/ha ja muiden koejäsenten kokonaissadot olivat 6300–
7500 kg ka/ha. Erot eivät olleet tilastollisesti merkitseviä.
Havaintojen perusteella apilat näyttivät itävän ja taimettuvan useimpien kylvömenetelmien jälkeen. Nurmen
apilapitoisuus ei kuitenkaan lisääntynyt niin paljon, että nurmen sato olisi kasvanut täydennyskylvöjen
seurauksena. Suurimpana syynä tähän lienee ollut olemassa olevan heinäkasvinurmen kilpailu- ja
varjostuskyky. Pienet apilantaimet todennäköisesti kuolivat varjostukseen, jota nopeasti kasvava heinäkasvinurmi
aiheuttaa. Nurmisadot olivat kohtalaisen suuruisia ilman täydennyskylvöäkin. Tämä ei kuitenkaan
tarkoita sitä, ettei täydennyskylvö toimisi missään oloissa ja ettei sille olisi tarvetta. Havaintojen
mukaan nurmen aukkopaikat saadaan täydennyskylvettyä varmemmin kuin tasaisen tiheä nurmi. Esimerkiksi
talvituhojen havaitseminen aikaisin keväällä on haasteellista. Tällöin ei nähdä, mitkä kohdat pellosta
kaipaisivat täydennyskylvöä. Tästä syystä monet viljelijät täydennyskylvävät nurmiaan vuosittain pienellä
siemenmäärällä, ikään kuin varmuuden vuoksi. Vaikutus ei ehdi näkymään vielä ensimmäisessä nurmisadossa,
mutta oletettavasti jo jonkin verran toisessa sadossa ja tulevina vuosina merkittävästi.
Vilja-palkokasvisäilörehujen rehuarvon tarkentaminen -osiossa toteutettiin ruutukokeita, sulavuuskokeita
ja säilöntätutkimus. Kesällä 2012 tutkittiin ruutukokeissa herne- ja härkäpapuviljaseoksia sekä korjuuajan
vaikutusta niiden satotasoon ja rehuarvoon. Kokeessa oli kolme härkäpapulajiketta (Fuego, Kontu ja Tangenta)
ja neljä hernelajiketta (Arvika, Dolores, Florida ja Jermu) seoskasvustoina sekä kevätvehnän
(Wappu) että kauran (Wilhelmiina) kanssa. Koeruudut korjattiin kolmena eri korjuuaikana kokoviljasäilörehuksi.
Korjuuaika vaikutti ruuduilta korjattuun kuiva-aine- ja raakavalkuaissatoon. Kuiva-ainesato lisääntyi
vihantalajikkeilla vielä kolmannelle korjuukerralle, mutta puitavan siemenen tuotantoon tarkoitetuilla
lajikkeilla (Kontu ja Jermu) ei juurikaan. Keskimäärin herne- ja härkäpapuviljaseoksilla saatiin
7918 ja 9402 kg kuiva-ainetta hehtaarilta. Keskimääräiset raakavalkuaissadot olivat 1194 ja 1313 kg raakavalkuaista
hehtaarilta. D-arvo oli herneviljaseoksilla keskimäärin 636 g/kg ka ja härkäpapuviljaseoksilla
641 g/kg ka. D-arvo suureni molemmilla palkokasviseoksilla kun kasvusto korjattiin myöhemmin. Darvo
suureni keskimäärin 2,29 g/pv ensimmäiseltä toiselle korjuulle ja 0,91 g/pv toiselta kolmannelle
korjuukerralle herneviljaseoksilla ja härkäpapuviljaseoksilla vastaavasti 2,31 ja 0,45 g/pv. Härkäpapuviljaseoksilla
korjuuajankohta vaikutti eri tavalla eri lajikkeilla. Kontulla ja Tangentalla suurin sulavuuden
lisäys tapahtui ensimmäisen ja toisen korjuun välillä. Fuegolla sulavuuden lisääntyminen oli tasaisempaa
ja lajikkeista suurinta toisen ja kolmannen korjuun välillä. Härkäpapulajikkeista Kontu on suunnattu erityisesti
tuleentuneen siemensadon tuotantoon, ja se eroaa selvästi säilörehuominaisuuksiltaan vihantalajikkeista.
Samoin hernelajikkeista Jermu poikkeaa muista lajikkeista. Pitemmän kasvuajan vaativat rehevät
lajikkeet sopivat säilörehun raaka-aineeksi paremmin suuren kuiva-aine- ja raakavalkuaissadon tuotantokyvyn
takia. Niillä myös sulavuus pysyy kauan korkeana.
Kesällä 2013 seurattiin hernevehnä- ja härkäpapuvehnäkasvustojen kehitystä ja tehtiin säilörehuja kolme
kertaa noin kahden viikon välein lampailla tehtäviä sulavuuskokeita varten. Palkokasvien osuus kasvustoissa
oli lähes 90 %, ja palkokasvien hyvä kilpailukyky johtui todennäköisesti siitä, että kasvukausi 2013
oli varsin lämmin. Kuiva-ainesato kasvoi molemmissa kasvustoissa korjuuta myöhemmäksi siirrettäessä
ja kasvustojen koostumus muuttui palkojen osuuden kasvaessa ja lehtien vähetessä. Kasvustojen kuivaainepitoisuus
paalatessa oli keskimäärin vain 181 g/kg. Rehuista erittyi runsaasti puristenestettä, sillä
syötettyjen säilörehujen kuiva-ainepitoisuus oli keskimäärin 230 g/kg. Raakavalkuaista säilörehuissa oli
keskimäärin 165 g/kg ka. Hernevehnärehun sulavuus pieneni hienoisesti kasvun edetessä mahdollisesti
runsaasta lakoontumisesta johtuen, mutta härkäpapuvehnärehun sulavuus parani kasvun edetessä. Rehujen
sulavuus pässeillä määritettynä oli matalahko (D-arvo keskimäärin 588 g/kg ka), mutta toisaalta vertailukelpoinen
aikaisempiin tuloksiin. Osittain sulavuutta ovat tässä aineistossa laskeneet säilöntätappiot
erityisesti puristenesteen muodossa. Lampailla määritetty sulavuus oli linjassa laboratoriossa tehtyjen
sulavuusmääritysten kanssa. Tämän aineiston ja aikaisempien kokeiden perusteella palkoviljoja sisältävät
kokoviljasäilörehut sopivat hyvin nautojen ruokintaan. Tyypillisesti matalammasta sulavuudesta huolimatta
lisääntynyt kokoviljasäilörehujen syönti pystyy ylläpitämään tuotantoa hyvällä tasolla. Palkokasvien
käyttö rehuntuotannossa vähentää typpilannoituksen tarvetta ja jos kokoviljasäilörehu sopii hyvin tilan
viljelykiertoon, ruokintamenetelmään ja on edullisempaa kuin nurmisäilörehu, sen sisällyttämien rehuannokseen
on perusteltua.
Säilöntätutkimuksessa selvitettiin säilöntäaineiden kykyä parantaa säilöntätulosta palkoviljavaltaisten
kokoviljojen säilönnässä. Härkäpapuvehnä- (PaVe) ja hernevehnäkasvustot (HeVe) korjattiin tarkkuussilppurilla
vehnän ollessa aikaisella taikinatuleentumisasteella. Palkoviljan osuus oli 0.84 (PaVe) ja 0.89
(HeVe) ja kasvimateriaali oli märkää (ka 173 g/kg PaVe, 181 g/kg HeVe). Puristenestettä ei poistettu
rehuista säilönnän aikana. Säilöntävaiheessa kasvimateriaaliin lisättiin muurahaishappopohjaista säilöntäainetta
(AIV Ässä) tai maitohappobakteeriymppejä sisältäneitä tuotteita (Bonsilage Alfa tai Sil All 4×4)
tuotteiden annosteluohjeiden mukaisesti. Kontrollikäsittely tehtiin ilman säilöntäainetta. Kutakin käsittelyä
kohden täytettiin kolme rinnakkaista 12 litran siiloa. Valmiit kontrollisäilörehut olivat voimakkaasti
maitohappokäyneitä (maitohappoa 130 g/kg ka PaVe ja 140 g/kg ka HeVe), sokerit olivat kuluneet vähiin
(< 20 g/kg ka), rehuissa oli etikkahappoa (27 g/kg ka) ja varsinkin HeVe -rehussa oli myös ammoniakkiMTT
RAPORTTI 175 5
pitoisuus kohonnut (92 g NH3-N/kg kok.N HeVe, 67 g NH3-N/kg kok.N PaVe). Rehuissa oli voihappoa
vain hyvin pieniä määriä (< 0,8 g/kg ka). Maitohappobakteeriymppien käytöstä saatu hyöty rehun käymislaatuun
jäi merkityksettömän pieneksi, sillä raaka-aineessa oli luontaisia maitohappobakteereita yli 1
milj. pmy/g. AIV Ässä rajoitti PaVe-rehujen käymistä. Näissä rehuissa oli käymistuotteita yhteensä vain
43 g/kg ka, sokereita 146 g/kg ka ja ammoniakkityppeä 51 g/kg kok.N. HeVe-rehujen käymiseen AIV
Ässä vaikutti siten, että rehuun tuli huomattavan paljon etanolia (69 g/kg ka), ja rehun aerobinen stabiilisuus
oli parempi kuin muilla rehuilla (> 235 h). Tämä koe osoitti lukuisten aiempien tutkimusten tavoin,
että luonnonmukaisessa tuotannossa välttämättömät palkokasvit tarvitsevat säilönnän onnistumiseksi
luotettavia säilöntäaineita.
Lihanautojen ruokintaa käsittelevän työpaketin tarkoituksena oli selvittää alsikeapilasäilörehun sekä hernevehnä-
ja härkäpapuvehnä -säilörehujen tuotantovaikutukset (syönti, kasvu, ruhon laatu) kasvavien
sonnien ruokinnassa timoteisäilörehuun verrattuna sekä maitorotuisella (ayrshire) että liharotuisella
(aberdeen angus) eläinaineksella. Lisäksi tutkittiin eri säilörehuruokintojen mahdolliset vaikutukset lihan
laatuun. Tutkimuksessa oli koe-eläiminä 50 ayrshire-sonnia ja 50 angus-sonnia. Sonnit kasvatettiin viiden
eläimen ryhmäkarsinoissa. Tulosten perusteella kaikki tutkimuksessa mukana olleet säilörehut soveltuivat
hyvin kasvavien lihanautojen ruokintaan. Ruokintojen havaittiin vaikuttavan vain vähän tai ei lainkaan
sonnien rehun syöntiin sekä kasvutuloksiin. Palkokasvisäilörehujen sisällyttäminen ruokintaan lisäsi sonnien
valkuaisen saantia, mutta tämä näkyi ainoastaan heikentyneenä raakavalkuaisen hyväksikäyttönä,
koska sonnien valkuaisen tarve täyttyi myös timoteisäilörehupohjaisella ruokinnalla. Palkokasvien käytön
suurimmat edut lienevätkin naudanlihantuotannossa lunastettavissa nimenomaan peltoviljelyn kautta.
Lihanautojen ruokinnan kannalta olisi eduksi, jos dieetin raakavalkuaispitoisuus ei nousisi kovin korkealle
tasolle, koska tällöin typen hyväksikäyttö heikkenee ja ylimääräistä typpeä menetetään erityisesti virtsan
mukana. Ruhon ja lihan laadussa havaittiin vain vähän eroja koeruokintojen välillä. Alsikeapilasäilörehun
sisällyttäminen ruokintaan näytti vähentävän hieman ruhojen rasvoittumista timoteisäilörehuruokintaan
verrattuna. Ulkofileen laatuun ruokinnoilla ei ollut käytännössä juuri mitään vaikutuksia. Aistinvaraisten
arvioiden perusteella palkokasvien käyttö ei aiheuttanut makuvirheitä tuotettuun lihaan. Rodun
vaikutukset olivat kokeessa varsin odotettuja, ja ne heijastelivat maitorotuisen ja liharotuisen eläinaineksen
eroja naudanlihantuotannossa. Angus-sonnien kasvu- ja teurasominaisuuksien todettiin olevan paremmat
kuin ay-sonneilla. Aistinvaraisessa arviossa angus-sonnien ulkofile arvioitiin mureammaksi, mehukkaammaksi
ja maukkaammaksi kuin ay-sonnien ulkofile.
Tuotannon mallintamisosiossa laadittiin naudanlihantuotannon tilamallilaskelmia. Tilamallit laadittiin
erikseen emolehmätuotantoon sekä maitorotuisiin vasikoihin perustuvaan tuotantoon. Vertailun vuoksi
laadittiin myös tavanomaisen tuotannon mallit. Tilamallit tehtiin vain yhdelle, keskimääräistä suuremmalle
tilakokoluokalle. Maitorotuisiin välitysvasikoihin perustuvalla tilalla oletettiin olevan 300 eläintä ja
107 ha peltoa. Vasikat tulevat terneinä tilalle, jossa niitä juotetaan maitojauheella 3 kuukauden ikään.
Emolehmätilalla oletettiin olevan 50 emoa ja 107 ha peltoa. Kannattavuutta mitattiin lihakilon tuotantokustannuksella.
Maitorotuisiin välitysvasikoihin perustuvassa tuotannossa tavanomainen ja luomutuotanto
näyttivät olevan yhtä kannattavia, kate per tuotettu lihakilo oli molemmissa vähän alle euron. Emolehmätuotanto
oli molemmilla tuotantotavoilla tappiollista: tavanomaisessa tuotannossa kate oli -2,9 euroa per
lihakilo ja luomuemolehmillä -0,8 euroa per lihakilo. Eroa selittää luomuemolehmätilan saamat suuremmat
tuet ja kustannussäästöt verrattuna tavanomaiseen tilaan. Luomuemolehmätila voitiin saada kannattavaksi
eläinmäärää lisäämällä ja vuokraamalla lisää peltoa, eli tekemällä lisää töitä. Kone- ja rakennuskustannusten
säästöillä todettiin olevan suuret mahdollisuudet vaikuttaa kaikkien tuotantotapojen kannattavuuteen.
Toisaalta säästöt vaikkapa rakennuskustannuksissa eivät saisi aiheuttaa suuria kustannuksia toisaalla,
esimerkiksi kuivikkeiden käytössä. Lisäpellon vuokrausmahdollisuus kohtuuhintaan näyttäisi parantavan
kaikkien tilatyyppien, mutta erityisesti luomutilojen kannattavuutta. Tuottajahinnoilla on edelleen
suuri merkitys: naudanlihasta saadun hinnan alentuminen alensi liki saman verran tuotannon katetta
kaikissa tuotantotavoissa. Koska tuilla lienee aleneva trendi tulevaisuudessa, tuottajahintojen lievä nousu
pitkällä aikavälillä olisi koko tuotantoketjun etu.
kannattavuuden parantaminen. Hankkeessa toteutettiin viisi työpakettia, jotka edistivät tavoitteiden
saavuttamista: 1) kestorikkakasvien torjunta vilja- ja valkuaiskasvien viljelyn turvaamiseksi, 2) nurmien
sadontuottokyvyn ylläpitäminen täydennyskylvöllä, 3) vilja-palkokasvisäilörehujen rehuarvon tarkentaminen
ruokinnan optimoimiseksi, 4) lihanautojen ruokinta palkokasvisäilörehuilla ja 5) luomunaudanlihantuotannon
mallintaminen kannattavuuden parantamiseksi. Käsillä olevaan julkaisuun on koottu työpakettien
keskeisimmät tulokset.
Kestorikkakasvien torjuntaan keskittyneessä työpaketissa toteutettiin juolavehnän torjuntakokeita kahdenlaisella
taktiikalla: 1) pikakesannointi keväällä ennen viljan kylvöä ja 2) nurmen lopettaminen loppukesän
kesannoinnilla ensimmäisen säilörehun korjuun jälkeen. Turvemaalla olleissa kokeissa oli mukana erilaisia
kyntötapoja, kevytmuokkausta, kultivointia ja Kvick-Finn -juolannostokone, joka on erityisesti kehitetty
kestorikkakasvien mekaaniseen torjuntaan. Ennen viljan kylvöä tehdyn pikakesannon teho juolavehnään
ei tässä kokeessa ollut riittävä. Turvemaa on varmasti yksi haasteellisimmista juolavehnän mekaanisen
torjunnan kannalta. Koepaikan pohjoisen sijainnin ja toukokuun alun epäedullisten sääolojen takia
kesannointiaika jäi molempina vuosina pariin viikkoon. Mikäli voitaisiin kesannoida kuukaudenkin ajan,
teho juolavehnään voisi olla parempi. Kyntö näyttäisi tarpeelliselta niin juolavehnän kurissa pitämisen
kuin ohrasadonkin kannalta. Nurmen lopetuskokeessa Kvick-Finn -kone tehosi hyvin juolavehnään. Seuraavana
syksynä ohrakasvustoista tehdyissä määrityksissä keskimäärin viiden ajokerran jälkeen juolavehnää
oli jäljellä vain pari prosenttia verrattuna käsittelemättömään koejäseneen. Kultivaattoreiden jäljiltä
juolavehnää oli jäljellä noin 10 %, lapiorullaäestyksen jäljiltä noin 25 % ja tiheän niiton jäljiltä yli 50 %
verrattuna käsittelemättömään koejäseneen. Tehokkaan juolavehnän torjunnan jälkeen ohrasato oli noin
1000 kg/ha suurempi verrattuna käsittelemättömään koejäseneen.
Työpaketissa toteutettiin myös peltovalvatin torjuntakoe hietamaalla, jossa peltoa kesannoitiin Kvick-
Finnin avulla touko-kesäkuun ajan. Tämän jälkeen pellolle kylvettiin viherlannoituskasvusto. Kvick-
Finnin teho peltovalvattiin näytti olevan hyvä, kun käsittelykertoja oli neljä ja kesannointiaika oli riittävän
pitkä. Peltovalvatin ja -ohdakkeen torjunta mekaanisesti kaipaa vielä jatkotutkimuksia. Kvick-Finn
kone ei täysin poista avokesannoinnin ongelmakohtia, mutta auttaa lyhentämään kesannointiaikaa siten,
että 2–3 kuukauden kesannointi harvoilla ajokerroilla riittää täysipitkän kesannon sijasta. Samalla teho
ainakin juolavehnään on niin hyvä, ettei avokesannointiin tarvitse tulevina vuosina aivan heti ryhtyä.
Nurmen täydennyskylvöön keskittyneessä työpaketissa lähtökohtana oli kolmannen satovuoden punaapila-
heinänurmi, johon haluttiin lisätä apilaa tulevien vuosien nurmisadon määrän ja laadun parantamiseksi.
Tavoitteena oli selvittää, millä menetelmillä täydennyskylvö onnistuu parhaiten ja onko kylvöajankohdalla
merkitystä. Kylvömenetelmiä oli neljä ja kylvöajankohtia kolme: hajakylvö pintaan huhtikuussa,
viljan suorakylvökone nurmen kylvöön säädettynä touko- tai heinäkuussa, rikkaäkeeseen yhdistetty
pneumaattinen kylvölaite touko- tai heinäkuussa ja tiheävantainen nurmen suorakylvökone touko- tai
heinäkuussa. Koepaikan maalaji oli multamaata, ja kylvömääränä käytettiin 4–5 kg/ha puna-apilan siementä.
Täydennyskylvöt tehtiin vuonna 2013, ja kylvöjen onnistumista mitattiin vuonna 2014 määrittämällä
nurmen ensimmäinen ja toinen säilörehusato. Koealuetta ei lannoitettu vuosina 2013–2014. Vuonna
2014 sadon 1 keskiarvo eri käsittelyissä oli noin 3600 kg ka/ha ja sadon 2 noin 3100 kg ka/ha. Käsittelemättömän
koejäsenen kokonaissato oli 6400 kg ka/ha ja muiden koejäsenten kokonaissadot olivat 6300–
7500 kg ka/ha. Erot eivät olleet tilastollisesti merkitseviä.
Havaintojen perusteella apilat näyttivät itävän ja taimettuvan useimpien kylvömenetelmien jälkeen. Nurmen
apilapitoisuus ei kuitenkaan lisääntynyt niin paljon, että nurmen sato olisi kasvanut täydennyskylvöjen
seurauksena. Suurimpana syynä tähän lienee ollut olemassa olevan heinäkasvinurmen kilpailu- ja
varjostuskyky. Pienet apilantaimet todennäköisesti kuolivat varjostukseen, jota nopeasti kasvava heinäkasvinurmi
aiheuttaa. Nurmisadot olivat kohtalaisen suuruisia ilman täydennyskylvöäkin. Tämä ei kuitenkaan
tarkoita sitä, ettei täydennyskylvö toimisi missään oloissa ja ettei sille olisi tarvetta. Havaintojen
mukaan nurmen aukkopaikat saadaan täydennyskylvettyä varmemmin kuin tasaisen tiheä nurmi. Esimerkiksi
talvituhojen havaitseminen aikaisin keväällä on haasteellista. Tällöin ei nähdä, mitkä kohdat pellosta
kaipaisivat täydennyskylvöä. Tästä syystä monet viljelijät täydennyskylvävät nurmiaan vuosittain pienellä
siemenmäärällä, ikään kuin varmuuden vuoksi. Vaikutus ei ehdi näkymään vielä ensimmäisessä nurmisadossa,
mutta oletettavasti jo jonkin verran toisessa sadossa ja tulevina vuosina merkittävästi.
Vilja-palkokasvisäilörehujen rehuarvon tarkentaminen -osiossa toteutettiin ruutukokeita, sulavuuskokeita
ja säilöntätutkimus. Kesällä 2012 tutkittiin ruutukokeissa herne- ja härkäpapuviljaseoksia sekä korjuuajan
vaikutusta niiden satotasoon ja rehuarvoon. Kokeessa oli kolme härkäpapulajiketta (Fuego, Kontu ja Tangenta)
ja neljä hernelajiketta (Arvika, Dolores, Florida ja Jermu) seoskasvustoina sekä kevätvehnän
(Wappu) että kauran (Wilhelmiina) kanssa. Koeruudut korjattiin kolmena eri korjuuaikana kokoviljasäilörehuksi.
Korjuuaika vaikutti ruuduilta korjattuun kuiva-aine- ja raakavalkuaissatoon. Kuiva-ainesato lisääntyi
vihantalajikkeilla vielä kolmannelle korjuukerralle, mutta puitavan siemenen tuotantoon tarkoitetuilla
lajikkeilla (Kontu ja Jermu) ei juurikaan. Keskimäärin herne- ja härkäpapuviljaseoksilla saatiin
7918 ja 9402 kg kuiva-ainetta hehtaarilta. Keskimääräiset raakavalkuaissadot olivat 1194 ja 1313 kg raakavalkuaista
hehtaarilta. D-arvo oli herneviljaseoksilla keskimäärin 636 g/kg ka ja härkäpapuviljaseoksilla
641 g/kg ka. D-arvo suureni molemmilla palkokasviseoksilla kun kasvusto korjattiin myöhemmin. Darvo
suureni keskimäärin 2,29 g/pv ensimmäiseltä toiselle korjuulle ja 0,91 g/pv toiselta kolmannelle
korjuukerralle herneviljaseoksilla ja härkäpapuviljaseoksilla vastaavasti 2,31 ja 0,45 g/pv. Härkäpapuviljaseoksilla
korjuuajankohta vaikutti eri tavalla eri lajikkeilla. Kontulla ja Tangentalla suurin sulavuuden
lisäys tapahtui ensimmäisen ja toisen korjuun välillä. Fuegolla sulavuuden lisääntyminen oli tasaisempaa
ja lajikkeista suurinta toisen ja kolmannen korjuun välillä. Härkäpapulajikkeista Kontu on suunnattu erityisesti
tuleentuneen siemensadon tuotantoon, ja se eroaa selvästi säilörehuominaisuuksiltaan vihantalajikkeista.
Samoin hernelajikkeista Jermu poikkeaa muista lajikkeista. Pitemmän kasvuajan vaativat rehevät
lajikkeet sopivat säilörehun raaka-aineeksi paremmin suuren kuiva-aine- ja raakavalkuaissadon tuotantokyvyn
takia. Niillä myös sulavuus pysyy kauan korkeana.
Kesällä 2013 seurattiin hernevehnä- ja härkäpapuvehnäkasvustojen kehitystä ja tehtiin säilörehuja kolme
kertaa noin kahden viikon välein lampailla tehtäviä sulavuuskokeita varten. Palkokasvien osuus kasvustoissa
oli lähes 90 %, ja palkokasvien hyvä kilpailukyky johtui todennäköisesti siitä, että kasvukausi 2013
oli varsin lämmin. Kuiva-ainesato kasvoi molemmissa kasvustoissa korjuuta myöhemmäksi siirrettäessä
ja kasvustojen koostumus muuttui palkojen osuuden kasvaessa ja lehtien vähetessä. Kasvustojen kuivaainepitoisuus
paalatessa oli keskimäärin vain 181 g/kg. Rehuista erittyi runsaasti puristenestettä, sillä
syötettyjen säilörehujen kuiva-ainepitoisuus oli keskimäärin 230 g/kg. Raakavalkuaista säilörehuissa oli
keskimäärin 165 g/kg ka. Hernevehnärehun sulavuus pieneni hienoisesti kasvun edetessä mahdollisesti
runsaasta lakoontumisesta johtuen, mutta härkäpapuvehnärehun sulavuus parani kasvun edetessä. Rehujen
sulavuus pässeillä määritettynä oli matalahko (D-arvo keskimäärin 588 g/kg ka), mutta toisaalta vertailukelpoinen
aikaisempiin tuloksiin. Osittain sulavuutta ovat tässä aineistossa laskeneet säilöntätappiot
erityisesti puristenesteen muodossa. Lampailla määritetty sulavuus oli linjassa laboratoriossa tehtyjen
sulavuusmääritysten kanssa. Tämän aineiston ja aikaisempien kokeiden perusteella palkoviljoja sisältävät
kokoviljasäilörehut sopivat hyvin nautojen ruokintaan. Tyypillisesti matalammasta sulavuudesta huolimatta
lisääntynyt kokoviljasäilörehujen syönti pystyy ylläpitämään tuotantoa hyvällä tasolla. Palkokasvien
käyttö rehuntuotannossa vähentää typpilannoituksen tarvetta ja jos kokoviljasäilörehu sopii hyvin tilan
viljelykiertoon, ruokintamenetelmään ja on edullisempaa kuin nurmisäilörehu, sen sisällyttämien rehuannokseen
on perusteltua.
Säilöntätutkimuksessa selvitettiin säilöntäaineiden kykyä parantaa säilöntätulosta palkoviljavaltaisten
kokoviljojen säilönnässä. Härkäpapuvehnä- (PaVe) ja hernevehnäkasvustot (HeVe) korjattiin tarkkuussilppurilla
vehnän ollessa aikaisella taikinatuleentumisasteella. Palkoviljan osuus oli 0.84 (PaVe) ja 0.89
(HeVe) ja kasvimateriaali oli märkää (ka 173 g/kg PaVe, 181 g/kg HeVe). Puristenestettä ei poistettu
rehuista säilönnän aikana. Säilöntävaiheessa kasvimateriaaliin lisättiin muurahaishappopohjaista säilöntäainetta
(AIV Ässä) tai maitohappobakteeriymppejä sisältäneitä tuotteita (Bonsilage Alfa tai Sil All 4×4)
tuotteiden annosteluohjeiden mukaisesti. Kontrollikäsittely tehtiin ilman säilöntäainetta. Kutakin käsittelyä
kohden täytettiin kolme rinnakkaista 12 litran siiloa. Valmiit kontrollisäilörehut olivat voimakkaasti
maitohappokäyneitä (maitohappoa 130 g/kg ka PaVe ja 140 g/kg ka HeVe), sokerit olivat kuluneet vähiin
(< 20 g/kg ka), rehuissa oli etikkahappoa (27 g/kg ka) ja varsinkin HeVe -rehussa oli myös ammoniakkiMTT
RAPORTTI 175 5
pitoisuus kohonnut (92 g NH3-N/kg kok.N HeVe, 67 g NH3-N/kg kok.N PaVe). Rehuissa oli voihappoa
vain hyvin pieniä määriä (< 0,8 g/kg ka). Maitohappobakteeriymppien käytöstä saatu hyöty rehun käymislaatuun
jäi merkityksettömän pieneksi, sillä raaka-aineessa oli luontaisia maitohappobakteereita yli 1
milj. pmy/g. AIV Ässä rajoitti PaVe-rehujen käymistä. Näissä rehuissa oli käymistuotteita yhteensä vain
43 g/kg ka, sokereita 146 g/kg ka ja ammoniakkityppeä 51 g/kg kok.N. HeVe-rehujen käymiseen AIV
Ässä vaikutti siten, että rehuun tuli huomattavan paljon etanolia (69 g/kg ka), ja rehun aerobinen stabiilisuus
oli parempi kuin muilla rehuilla (> 235 h). Tämä koe osoitti lukuisten aiempien tutkimusten tavoin,
että luonnonmukaisessa tuotannossa välttämättömät palkokasvit tarvitsevat säilönnän onnistumiseksi
luotettavia säilöntäaineita.
Lihanautojen ruokintaa käsittelevän työpaketin tarkoituksena oli selvittää alsikeapilasäilörehun sekä hernevehnä-
ja härkäpapuvehnä -säilörehujen tuotantovaikutukset (syönti, kasvu, ruhon laatu) kasvavien
sonnien ruokinnassa timoteisäilörehuun verrattuna sekä maitorotuisella (ayrshire) että liharotuisella
(aberdeen angus) eläinaineksella. Lisäksi tutkittiin eri säilörehuruokintojen mahdolliset vaikutukset lihan
laatuun. Tutkimuksessa oli koe-eläiminä 50 ayrshire-sonnia ja 50 angus-sonnia. Sonnit kasvatettiin viiden
eläimen ryhmäkarsinoissa. Tulosten perusteella kaikki tutkimuksessa mukana olleet säilörehut soveltuivat
hyvin kasvavien lihanautojen ruokintaan. Ruokintojen havaittiin vaikuttavan vain vähän tai ei lainkaan
sonnien rehun syöntiin sekä kasvutuloksiin. Palkokasvisäilörehujen sisällyttäminen ruokintaan lisäsi sonnien
valkuaisen saantia, mutta tämä näkyi ainoastaan heikentyneenä raakavalkuaisen hyväksikäyttönä,
koska sonnien valkuaisen tarve täyttyi myös timoteisäilörehupohjaisella ruokinnalla. Palkokasvien käytön
suurimmat edut lienevätkin naudanlihantuotannossa lunastettavissa nimenomaan peltoviljelyn kautta.
Lihanautojen ruokinnan kannalta olisi eduksi, jos dieetin raakavalkuaispitoisuus ei nousisi kovin korkealle
tasolle, koska tällöin typen hyväksikäyttö heikkenee ja ylimääräistä typpeä menetetään erityisesti virtsan
mukana. Ruhon ja lihan laadussa havaittiin vain vähän eroja koeruokintojen välillä. Alsikeapilasäilörehun
sisällyttäminen ruokintaan näytti vähentävän hieman ruhojen rasvoittumista timoteisäilörehuruokintaan
verrattuna. Ulkofileen laatuun ruokinnoilla ei ollut käytännössä juuri mitään vaikutuksia. Aistinvaraisten
arvioiden perusteella palkokasvien käyttö ei aiheuttanut makuvirheitä tuotettuun lihaan. Rodun
vaikutukset olivat kokeessa varsin odotettuja, ja ne heijastelivat maitorotuisen ja liharotuisen eläinaineksen
eroja naudanlihantuotannossa. Angus-sonnien kasvu- ja teurasominaisuuksien todettiin olevan paremmat
kuin ay-sonneilla. Aistinvaraisessa arviossa angus-sonnien ulkofile arvioitiin mureammaksi, mehukkaammaksi
ja maukkaammaksi kuin ay-sonnien ulkofile.
Tuotannon mallintamisosiossa laadittiin naudanlihantuotannon tilamallilaskelmia. Tilamallit laadittiin
erikseen emolehmätuotantoon sekä maitorotuisiin vasikoihin perustuvaan tuotantoon. Vertailun vuoksi
laadittiin myös tavanomaisen tuotannon mallit. Tilamallit tehtiin vain yhdelle, keskimääräistä suuremmalle
tilakokoluokalle. Maitorotuisiin välitysvasikoihin perustuvalla tilalla oletettiin olevan 300 eläintä ja
107 ha peltoa. Vasikat tulevat terneinä tilalle, jossa niitä juotetaan maitojauheella 3 kuukauden ikään.
Emolehmätilalla oletettiin olevan 50 emoa ja 107 ha peltoa. Kannattavuutta mitattiin lihakilon tuotantokustannuksella.
Maitorotuisiin välitysvasikoihin perustuvassa tuotannossa tavanomainen ja luomutuotanto
näyttivät olevan yhtä kannattavia, kate per tuotettu lihakilo oli molemmissa vähän alle euron. Emolehmätuotanto
oli molemmilla tuotantotavoilla tappiollista: tavanomaisessa tuotannossa kate oli -2,9 euroa per
lihakilo ja luomuemolehmillä -0,8 euroa per lihakilo. Eroa selittää luomuemolehmätilan saamat suuremmat
tuet ja kustannussäästöt verrattuna tavanomaiseen tilaan. Luomuemolehmätila voitiin saada kannattavaksi
eläinmäärää lisäämällä ja vuokraamalla lisää peltoa, eli tekemällä lisää töitä. Kone- ja rakennuskustannusten
säästöillä todettiin olevan suuret mahdollisuudet vaikuttaa kaikkien tuotantotapojen kannattavuuteen.
Toisaalta säästöt vaikkapa rakennuskustannuksissa eivät saisi aiheuttaa suuria kustannuksia toisaalla,
esimerkiksi kuivikkeiden käytössä. Lisäpellon vuokrausmahdollisuus kohtuuhintaan näyttäisi parantavan
kaikkien tilatyyppien, mutta erityisesti luomutilojen kannattavuutta. Tuottajahinnoilla on edelleen
suuri merkitys: naudanlihasta saadun hinnan alentuminen alensi liki saman verran tuotannon katetta
kaikissa tuotantotavoissa. Koska tuilla lienee aleneva trendi tulevaisuudessa, tuottajahintojen lievä nousu
pitkällä aikavälillä olisi koko tuotantoketjun etu.
Collections
- MTT Raportti [186]