Helsinki Graffiti Subculture: Meanings of Control and Gender in the Aftermath of Zero Tolerance
Fransberg, Malin (2021)
Fransberg, Malin
Tampere University
2021
Yhteiskuntatutkimuksen tohtoriohjelma - Doctoral Programme in Social Sciences
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta - Faculty of Social Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Väitöspäivä
2021-04-30
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-1914-4
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-1914-4
Tiivistelmä
Tämä väitöskirja on kaupunkietnografinen tutkimus Helsingin graffitialakulttuurista, ja se koostuu tästä yhteenvedosta, sekä neljästä vertaisarvioiduista artikkeleista (Publications I – IV). Tutkimuksessa kysytään mitkä ovat kontrollin ja sukupuolen merkitykset Helsingin graffiti alakulttuurissa. Graffiteja lähestytään nuorisoalakulttuurin näkökulmasta, jonka kulttuurinen historia on kytköksissä Pohjois-Amerikkalaiseen 1970-luvulla kasvaneeseen graffiti alakulttuuriin, ja joka sittemmin 1980-luvulla kehittyi kansainväliseksi nuorisokulttuuriksi esittävien populaarikirjojen ja videodokumenttien levityksen myötä. Ensimmäiset graffitimaalaukset ilmestyivät Helsinkiin 1980-luvun puolivälissä, ja graffitit kasvoivat nopeasti täkäläiseksi nuorisokulttuuriksi.
Tutkimus havainnoi kontrollin ja sukupuolen merkityksiä graffitien maalaamisessa, käyden läpi graffitialakulttuurin kohtaamia vaihtelevia yhteiskunnallisia reaktioita. Kuten monissa muissakin Pohjoismaisissa kaupungeissa, Helsingissä kohdennettiin nollatoleranssia graffiteja vastaan Stop töhryille -projektin aikana vuosina 1998 - 2008. Nollatoleranssin aikana luvalliset graffitit kiellettiin ja graffiti taiteenmuotona sensuroitiin monin tavoin. Helsinki lisäsi graffitien rikosvalvontaa tukemalla yksityisen vartiointiyrityksen toimintaa, ja graffitimaalareiden oikeuksia kaupunkitilaan syrjäytettiin. Vuodesta 2009 lähtien Helsinki on vapauttanut suhtautumistaan graffiteja ja katutaiteita kohtaan, ja sopeuttanut näitä taiteenmuotoja osaksi kaupunkikulttuuria tukemalla luvallisilla taideprojekteja, nuorisotyöllä, julkisilla näyttelyillä ja luvallisilla graffiti- ja katutaideseinillä. Nollatoleranssin jälkipyykissä, niin kutsuttu katutaide on kasvattanut merkitystään Helsingin julkisessa tilassa. Vaikka graffitit ja katutaide nähdään kahtena erillisinä taiteenmuotoina, on niillä yhteneväisiä merkityksiä haastamalla kadun visuaalista järjestystä. Graffiteja kuitenkin usein maskulinisoidaan ja katutaidetta feminisoidaan sekä alakulttuurisessa että julkisessa keskustelussa.Nämä sukupuolistetut merkitykset vaikuttavat osaltaan näiden kahden taiteenmuotojen alakulttuuriseen arvostukseen ja tunnustamiseen.
Tutkimuksen konteksti painottuu kasvavaan, poikkitieteelliseen graffiti – ja katutaidetutkimukseen. Teoreettinen kehys on puolestaan rakentunut kulttuuriseen kriminologiaan, painottaen kontrollin kokemusta sukupuolen näkökulmasta. Pyrkimyksenä on sisällyttää feminististä filosofiaa osaksi kulttuurisen kriminologian teoriasuuntausta. Tutkimus perustuu tutkijan pitkäjänteiseen etnografiseen äärityöskentelyyn Helsingin graffitialakulttuusissa. Metodologinen lähestymistapa käsittää aktiivista osallistavaa havainnointia alakulttuurin parissa ja tutkimusaineisto koostuu tutkijan kenttäpäiväkirjasta (2011 – 2019) ja 26 nauhoitetusta haastattelusta viidentoista naisen ja yhdentoista miehen kanssa, iältään 18 – 43 vuotiaita (2014 – 2019). Lisäksi etnografinen aineisto koostuu tuhansista valokuvista, 24:stä Helsingin hovioikeuden tuomilauselmaa graffitiasioissa vuosina 2000 – 2018, valtamedian graffitinaiheisia uutisartikkeleita, graffitinvastaista aineistoa, poliisin esitutkintamateriaalia graffitiasioissa, suomalaisia graffitilehtiä ja dokumenttielokuvia, graffitiaiheisia julkaisuja sosiaalisessa mediassa, sekä tutkijan omat muistot ja kokemukset graffitialakulttuurissa.
Tutkimuksen analyysi esittää Helsingin graffitialakulttuurin mieskeskeisyyttä ja identifioi graffitia heteromaskuliinisena toimintana. Alakulttuurisessa kerronnassa ja arkistoinnissa jäävät muut sukupuoliperformatiivisuudet vähemmälle huomiolle. Analyysi osoittaa myös sen, että vain miehiä on haastettu luvattomien graffitien teoista Helsingin hovioikeudessa vuosian 2000 – 2018. Lisäksi, suurin osa hovioikeuden graffitituomiosta on astunut voimaan Stop töhryille -projektin aikana, ja tuomiot vähenevät merkittävästi nollatoleranssin loputtua. Projektin aikakausi on Helsinki graffitille merkittävä alakulttuurinen kertomus. Graffitimaalareiden kokemukset nollatoleranssista ja kiihtyneestä vartijavalvonnasta kovensivat alakulttuurin ilmaisutapoja, ja vahvistivat vihan ja homofobista keskustelutapaa alakulttuurissa. Naisten osallisuus graffitialakulttuurissa on nollatoleranssin jälkeisenä aikana lisääntynyt, ja tutkimus havaitsee feministisen katutaideliikkeen merkitystä nykyiselle Helsinki graffitille. Lisäksi tutkimus käsittelee graffitia kehottomana performatiivisuutena, kun luvattomia graffiteja maalaava keho pyrkii piiloutumaan arkipäiväiseltä ja kontrollin katseelta, haastaen samalla sukupuolisen moninaisuuden tunnistamista. Kiteyttäen, tutkimus kuvaa kontrollin ja sukupuolen liikkuvaa performatiivisuutta graffitialakulttuurissa, ja jakaa analyyttista viitekehystä kulttuuriselle kriminologialle ja feministiselle filosofialle.
Tutkimus havainnoi kontrollin ja sukupuolen merkityksiä graffitien maalaamisessa, käyden läpi graffitialakulttuurin kohtaamia vaihtelevia yhteiskunnallisia reaktioita. Kuten monissa muissakin Pohjoismaisissa kaupungeissa, Helsingissä kohdennettiin nollatoleranssia graffiteja vastaan Stop töhryille -projektin aikana vuosina 1998 - 2008. Nollatoleranssin aikana luvalliset graffitit kiellettiin ja graffiti taiteenmuotona sensuroitiin monin tavoin. Helsinki lisäsi graffitien rikosvalvontaa tukemalla yksityisen vartiointiyrityksen toimintaa, ja graffitimaalareiden oikeuksia kaupunkitilaan syrjäytettiin. Vuodesta 2009 lähtien Helsinki on vapauttanut suhtautumistaan graffiteja ja katutaiteita kohtaan, ja sopeuttanut näitä taiteenmuotoja osaksi kaupunkikulttuuria tukemalla luvallisilla taideprojekteja, nuorisotyöllä, julkisilla näyttelyillä ja luvallisilla graffiti- ja katutaideseinillä. Nollatoleranssin jälkipyykissä, niin kutsuttu katutaide on kasvattanut merkitystään Helsingin julkisessa tilassa. Vaikka graffitit ja katutaide nähdään kahtena erillisinä taiteenmuotoina, on niillä yhteneväisiä merkityksiä haastamalla kadun visuaalista järjestystä. Graffiteja kuitenkin usein maskulinisoidaan ja katutaidetta feminisoidaan sekä alakulttuurisessa että julkisessa keskustelussa.Nämä sukupuolistetut merkitykset vaikuttavat osaltaan näiden kahden taiteenmuotojen alakulttuuriseen arvostukseen ja tunnustamiseen.
Tutkimuksen konteksti painottuu kasvavaan, poikkitieteelliseen graffiti – ja katutaidetutkimukseen. Teoreettinen kehys on puolestaan rakentunut kulttuuriseen kriminologiaan, painottaen kontrollin kokemusta sukupuolen näkökulmasta. Pyrkimyksenä on sisällyttää feminististä filosofiaa osaksi kulttuurisen kriminologian teoriasuuntausta. Tutkimus perustuu tutkijan pitkäjänteiseen etnografiseen äärityöskentelyyn Helsingin graffitialakulttuusissa. Metodologinen lähestymistapa käsittää aktiivista osallistavaa havainnointia alakulttuurin parissa ja tutkimusaineisto koostuu tutkijan kenttäpäiväkirjasta (2011 – 2019) ja 26 nauhoitetusta haastattelusta viidentoista naisen ja yhdentoista miehen kanssa, iältään 18 – 43 vuotiaita (2014 – 2019). Lisäksi etnografinen aineisto koostuu tuhansista valokuvista, 24:stä Helsingin hovioikeuden tuomilauselmaa graffitiasioissa vuosina 2000 – 2018, valtamedian graffitinaiheisia uutisartikkeleita, graffitinvastaista aineistoa, poliisin esitutkintamateriaalia graffitiasioissa, suomalaisia graffitilehtiä ja dokumenttielokuvia, graffitiaiheisia julkaisuja sosiaalisessa mediassa, sekä tutkijan omat muistot ja kokemukset graffitialakulttuurissa.
Tutkimuksen analyysi esittää Helsingin graffitialakulttuurin mieskeskeisyyttä ja identifioi graffitia heteromaskuliinisena toimintana. Alakulttuurisessa kerronnassa ja arkistoinnissa jäävät muut sukupuoliperformatiivisuudet vähemmälle huomiolle. Analyysi osoittaa myös sen, että vain miehiä on haastettu luvattomien graffitien teoista Helsingin hovioikeudessa vuosian 2000 – 2018. Lisäksi, suurin osa hovioikeuden graffitituomiosta on astunut voimaan Stop töhryille -projektin aikana, ja tuomiot vähenevät merkittävästi nollatoleranssin loputtua. Projektin aikakausi on Helsinki graffitille merkittävä alakulttuurinen kertomus. Graffitimaalareiden kokemukset nollatoleranssista ja kiihtyneestä vartijavalvonnasta kovensivat alakulttuurin ilmaisutapoja, ja vahvistivat vihan ja homofobista keskustelutapaa alakulttuurissa. Naisten osallisuus graffitialakulttuurissa on nollatoleranssin jälkeisenä aikana lisääntynyt, ja tutkimus havaitsee feministisen katutaideliikkeen merkitystä nykyiselle Helsinki graffitille. Lisäksi tutkimus käsittelee graffitia kehottomana performatiivisuutena, kun luvattomia graffiteja maalaava keho pyrkii piiloutumaan arkipäiväiseltä ja kontrollin katseelta, haastaen samalla sukupuolisen moninaisuuden tunnistamista. Kiteyttäen, tutkimus kuvaa kontrollin ja sukupuolen liikkuvaa performatiivisuutta graffitialakulttuurissa, ja jakaa analyyttista viitekehystä kulttuuriselle kriminologialle ja feministiselle filosofialle.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4769]