Fragility Hip Fracture : Predictive factors for mobility, institutionalization and survival
Hongisto, Markus (2020)
Hongisto, Markus
Tampere University
2020
Lääketieteen ja biotieteiden tohtoriohjelma - Doctoral Programme in Medicine and Life Sciences
Lääketieteen ja terveysteknologian tiedekunta - Faculty of Medicine and Health Technology
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Väitöspäivä
2020-10-02
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-1656-3
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-1656-3
Tiivistelmä
Tämän väitöskirjatutkimuksen tarkoituksena oli edistää ikääntyneiden lonkkamurtumapotilaiden hoitoa vertaamalla tieteellistä näyttöä ja nykykäytäntöä, sekä selvittämällä tekijät, jotka vaikuttavat laitostumiseen, heikentyneeseen liikkumiskykyyn ja kuolleisuuteen. Ensimmäisessä osatyössä tutkittiin käytettyjen leikkausmenetelmien yleisyyttä vuosina 1998–2011 yhteensä 49 514 potilaalla, joilla oli todettu reisiluun- kaulan murtuma. Vuosien 2005–2011 aikana sementittömän puolitekonivelen käyttö melkein kolminkertaistui vastoin tieteellistä näyttöä. Lisäksi kokotekonivelen suosio lisääntyi huomattavasti ja murtuman sisäisen kiinnityksen käyttö väheni.
Kliinisten tutkimusten materiaali koostuu Seinäjoen keskussairaalassa prospektiivisesti kerättyyn lonkkamurtuma-aineistoon, johon sisältyy kaikki 65 vuotta täyttäneet ensimmäisen lonkkamurtuman saaneet potilaat. Kaikki potilaat kutsuttiin geriatrian poliklinikalle kliiniseen kontrolliin 4–6 kuukauden kohdalla. Lisäksi järjestettiin puhelinhaastattelu yhden, neljän ja 12 kuukauden kohdalla murtumasta.
Toisessa osatyössä tutkittiin kahden tavanomaisen toimintakyky- ja kognitiomittarien ennustearvoa 4–6 kuukauden kliinisessä kontrollissa laitostumiseen vuoden kohdalla lonkkamurtumasta. Murtumahetkellä 12,5% potilaista asui laitoksessa, jossa on ympärivuorokautinen hoito. IADL ≤5 (sensitiivisyys 100%, spesifisyys 38%) ja MMSE ≤20 (sensitiivisyys 83,5%, spesifisyys 65%) osoittautuivat laitostumisen ennustetekijöiksi. Tutkimuksessa havaittiin myös, että 11,3% potilaista vaihtoi asumismuotoa 4 ja 12 kuukauden välillä murtumasta. Potilaiden yhden vuoden kuolleisuus oli 22,7 %. Reisiluun kaulan murtuman hoidossa käytetään yleisimmin puolitekoniveltä, jonka asemoimiseksi Suomessa käytetään tyypillisimmin kahta eri leikkausavaustekniikkaa. Väitöskirjan kolmannessa osatyössä vertailtiin leikkausavausten vaikutusta lonkka- murtumapotilaan liikkumiseen ja apuvälineiden käyttöön, kuolleisuuteen ja asumis- muotoon 1 vuoden kuluttua vammasta. Potilaat, jotka leikattiin käyttämällä postero- lateraalista eli ”taka-avausta” tarvitsivat vähemmän liikkumisen apuvälineitä vuoden kuluttua leikkauksesta kuin potilaat, jotka leikattiin käyttämällä lateraalista avausta.
Taka-avauksesta leikatut kuitenkin altistuivat herkemmin lonkan sijoiltaanmenolle. Liikkumisen määrässä, kivussa tai laitostumisessa ei havaittu tilastotieteellisesti merkitsevää eroa leikkausavausten välillä.
Iäkkäiden lonkkamurtumapotilaiden kuolleisuusriski on koholla useita vuosia murtuman jälkeen. Kuolleisuus on suurinta ensimmäisten kuukausien aikana lonk- kamurtumasta. Leikkausviiveen vaikutusta kuolleisuuteen on tutkittu runsaasti käyttäen 24–72 tunnin aikarajoja. Sen sijaan lyhyemmän alle 12 tunnin leikkausviiveen vaikutusta ei ole kattavasti tutkittu. Väitöskirjan neljännessä osatyössä tutkittiin leikkausviiveen vaikutusta niiden lonkkamurtumapotilaiden yhden kuukauden ja vuoden kuolleisuuteen, joilla oli vähintään yksi vakava systeeminen perussairaus (ASA ≥3). Yli 12 tunnin leikkausviive moninkertaisti erityisesti yhden kuukauden kuolleisuusriskin. Leikkausviiveellä oli merkittävä vaikutus myös yhden vuoden kuolleisuuteen, joskin potilaan sairastavuuden vaikutus kuolleisuuteen lisääntyi.
Yhteenvetona voidaan todeta, että Suomessa vuosina 2005–2011 reisiluun kaulan murtumapotilaat hoidettiin pääsääntöisesti tieteellistä näytön mukaisesti, mutta li- sääntynyt sementittömän puolitekonivelen käyttö ei ollut perusteltua. Lisäksi osoitettiin, että IADL ja MMSE ovat käyttökelpoisia työkaluja laitostumisen ennustamisessa 4–6 kuukauden kuluttua murtumasta. Posterolateraalinen avaus altistaa puolitekonivelen sijoiltaanmenolle ja lateraalinen avaus lisääntyneelle apuvälineiden käytölle, mutta eroa avaustyyppien vaikutuksessa kuolleisuuteen, liikkumisen määrään, kipuun tai laitostumiseen vuoden kuluttua murtumasta ei havaittu. Viimeisen osatyön perusteella yli 12 tunnin leikkausviive saattaa moninkertaistaa kuolleisuusriskin ensimmäisen kuukauden aikana murtumasta potilailla, joilla on vakava yleissairaus (ASA-luokka ≥3).
Kliinisten tutkimusten materiaali koostuu Seinäjoen keskussairaalassa prospektiivisesti kerättyyn lonkkamurtuma-aineistoon, johon sisältyy kaikki 65 vuotta täyttäneet ensimmäisen lonkkamurtuman saaneet potilaat. Kaikki potilaat kutsuttiin geriatrian poliklinikalle kliiniseen kontrolliin 4–6 kuukauden kohdalla. Lisäksi järjestettiin puhelinhaastattelu yhden, neljän ja 12 kuukauden kohdalla murtumasta.
Toisessa osatyössä tutkittiin kahden tavanomaisen toimintakyky- ja kognitiomittarien ennustearvoa 4–6 kuukauden kliinisessä kontrollissa laitostumiseen vuoden kohdalla lonkkamurtumasta. Murtumahetkellä 12,5% potilaista asui laitoksessa, jossa on ympärivuorokautinen hoito. IADL ≤5 (sensitiivisyys 100%, spesifisyys 38%) ja MMSE ≤20 (sensitiivisyys 83,5%, spesifisyys 65%) osoittautuivat laitostumisen ennustetekijöiksi. Tutkimuksessa havaittiin myös, että 11,3% potilaista vaihtoi asumismuotoa 4 ja 12 kuukauden välillä murtumasta. Potilaiden yhden vuoden kuolleisuus oli 22,7 %. Reisiluun kaulan murtuman hoidossa käytetään yleisimmin puolitekoniveltä, jonka asemoimiseksi Suomessa käytetään tyypillisimmin kahta eri leikkausavaustekniikkaa. Väitöskirjan kolmannessa osatyössä vertailtiin leikkausavausten vaikutusta lonkka- murtumapotilaan liikkumiseen ja apuvälineiden käyttöön, kuolleisuuteen ja asumis- muotoon 1 vuoden kuluttua vammasta. Potilaat, jotka leikattiin käyttämällä postero- lateraalista eli ”taka-avausta” tarvitsivat vähemmän liikkumisen apuvälineitä vuoden kuluttua leikkauksesta kuin potilaat, jotka leikattiin käyttämällä lateraalista avausta.
Taka-avauksesta leikatut kuitenkin altistuivat herkemmin lonkan sijoiltaanmenolle. Liikkumisen määrässä, kivussa tai laitostumisessa ei havaittu tilastotieteellisesti merkitsevää eroa leikkausavausten välillä.
Iäkkäiden lonkkamurtumapotilaiden kuolleisuusriski on koholla useita vuosia murtuman jälkeen. Kuolleisuus on suurinta ensimmäisten kuukausien aikana lonk- kamurtumasta. Leikkausviiveen vaikutusta kuolleisuuteen on tutkittu runsaasti käyttäen 24–72 tunnin aikarajoja. Sen sijaan lyhyemmän alle 12 tunnin leikkausviiveen vaikutusta ei ole kattavasti tutkittu. Väitöskirjan neljännessä osatyössä tutkittiin leikkausviiveen vaikutusta niiden lonkkamurtumapotilaiden yhden kuukauden ja vuoden kuolleisuuteen, joilla oli vähintään yksi vakava systeeminen perussairaus (ASA ≥3). Yli 12 tunnin leikkausviive moninkertaisti erityisesti yhden kuukauden kuolleisuusriskin. Leikkausviiveellä oli merkittävä vaikutus myös yhden vuoden kuolleisuuteen, joskin potilaan sairastavuuden vaikutus kuolleisuuteen lisääntyi.
Yhteenvetona voidaan todeta, että Suomessa vuosina 2005–2011 reisiluun kaulan murtumapotilaat hoidettiin pääsääntöisesti tieteellistä näytön mukaisesti, mutta li- sääntynyt sementittömän puolitekonivelen käyttö ei ollut perusteltua. Lisäksi osoitettiin, että IADL ja MMSE ovat käyttökelpoisia työkaluja laitostumisen ennustamisessa 4–6 kuukauden kuluttua murtumasta. Posterolateraalinen avaus altistaa puolitekonivelen sijoiltaanmenolle ja lateraalinen avaus lisääntyneelle apuvälineiden käytölle, mutta eroa avaustyyppien vaikutuksessa kuolleisuuteen, liikkumisen määrään, kipuun tai laitostumiseen vuoden kuluttua murtumasta ei havaittu. Viimeisen osatyön perusteella yli 12 tunnin leikkausviive saattaa moninkertaistaa kuolleisuusriskin ensimmäisen kuukauden aikana murtumasta potilailla, joilla on vakava yleissairaus (ASA-luokka ≥3).
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4776]