Coeliac Disease in Children : From changing presentation towards screening
Kivelä, Laura (2018)
Kivelä, Laura
Tampere University Press
2018
Lastentautioppi - Paediatrics
Lääketieteen ja biotieteiden tiedekunta - Faculty of Medicine and Life Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Väitöspäivä
2018-11-09
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-0868-1
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-0868-1
Tiivistelmä
Keliakia on elinikäinen, immuunivälitteinen sairaus, jossa ravinnon gluteeni ylläpitää ohutsuolen limakalvovauriota ja muita keliakian ilmentymiä geneettisesti alttiilla henkilöillä. Keliakia voi aiheuttaa ruuansulatuskanavan tai suoliston ulkopuolisia oireita, mutta osa potilaista on täysin oireettomia ja heidät voidaan löytää vain riskiryhmäseulontojen avulla. Viime vuosikymmenten aikana keliakia on yleistynyt merkittävästi ja taudinkuva on muuttunut monipuolisemmaksi. Muutoksia on tapahtunut samanaikaisesti myös muissa autoimmuunisairauksissa, mutta viime vuosina ne vaikuttaisivat tasaantuneen. Keliakiaan liittyen samanlaista ilmiötä ei ole raportoitu.
Jopa 1-3 % väestöstä ympäri maailman sairastaa keliakiaa, mutta vaikka keliakiatietämys on nykyään monissa maissa hyvällä tasolla, suurin osa potilaista on ilman diagnoosia. Toisaalta on osin epäselvää, keneltä keliakiaa pitäisi etsiä ja hoitaa. Keliakiariskin tiedetään olevan kohonnut eräitä muita autoimmuunisairauksia sairastavilla potilailla ja keliakiapotilaiden lähisukulaisilla, joiden kohdalla suositukset keliakian seulomisesta ovat kuitenkin vaihtelevia puutteellisen tieteellisen näytön vuoksi. Olisi tärkeää tietää, ovatko seulomalla löydettyjen potilaiden hoidosta saamat hyödyt suurempia kuin haitat.
Aiemmissa tutkimuksissa on saatu vaihtelevia tuloksia seulomalla löydettyjen potilaiden sitoutumisesta keliakian hoitona olevaan gluteenittomaan ruokavalioon. Riskinä on, että pitkäaikaissairauden diagnoosi ja tiukan ruokavalion noudattaminen aiheuttavat ahdistusta ja heikentävät elämänlaatua erityisesti, jos potilas on kokenut itsensä oireettomaksi ennen keliakiadiagnoosia. Lisäksi ei tiedetä, onko oireettomien potilaiden riski kehittää keliakian vakavia komplikaatioita yhtä suuri kuin oireisilla potilailla, ja voidaanko keliakiaseulonnalla ja varhaisella hoidon aloittamisella vaikuttaa esimerkiksi liitännäissairauksien ilmaantumiseen.
Väitöskirja koostuu kolmesta erillisestä osatyöstä. Osatyössä I oli tavoitteena selvittää keliakian taudinkuvan muutoksia 596 keliakiadiagnoosin Suomessa saaneella lapsella vuosien 1966-2013 aikana sekä tutkia, onko keliakian autoimmuniteetin kliininen ilmaantuvuus lapsilla muuttunut 2000-luvulla Pirkanmaan sairaanhoitopiirin alueella (I). Osatöissä II ja III selvitettiin, eroavatko riskiryhmäseulonnoissa löytyneet lapsipotilaat niistä, joilla on epäilty keliakiaa oireiden tai löydösten vuoksi diagnoosihetkellä (II-III), noin vuoden kuluttua diagnoosista (II) tai aikuisena (III). Aikuisia keliakiapotilaita vertailtiin elämänlaadun kokemisen suhteen myös 110 terveeseen kontrolliin (III).
Potilaskertomusteksteistä ja osittain haastatteluiden avulla kerättiin tiedot kliinisistä ominaisuuksista, suolistovaurion vaikeusasteesta, keliakiavasta-ainetasoista ja muista laboratoriokokeiden tuloksista sekä mahdollisista liitännäissairauksista diagnoosihetkellä (I-III). Lisäksi näiden avulla selvitettiin ruokavaliohoidon onnistumista ja hoitovastetta noin vuosi diagnoosin jälkeen (II). Nykyään aikuiset potilaat vastasivat tutkimuskyselyihin, joiden avulla selvitettiin muun muassa yleistä terveydentilaa ja elämäntyyliä, ruokavaliohoidon onnistumista ja elämänlaatua (III).
Osatyön I tulokset osoittivat keliakian taudinkuvan voimakkaan muuttumisen ja lieventymisen etenkin 1980-1990-luvuilla, sekä suurimman osan muutoksista tasaantumisen 2000-luvulla. Keliakian ilmaantuvuus kasvoi 2000-luvun alussa, mutta vaikutti sen jälkeen tasaantuneen. Jopa kolmasosa potilaista löydettiin riskiryhmäseulontojen avulla.
Osatyössä II nähtiin myös riskiryhmäseulonnoissa löydettyjen lasten (n=145) kärsivän aiemmin tunnistamattomista oireista, anemiasta ja heikentyneestä kasvusta, vaikkakin harvemmin kuin kliinisen epäilyn vuoksi löydetyt (n=359). Keliakian vaikeusaste diagnoosihetkellä sekä gluteenittoman ruokavalion onnistuminen ja siitä hyötyminen noin vuosi diagnoosin jälkeen olivat verrattavissa ryhmien välillä.
Osatyössä III osoitettiin riskiryhmäseulonnoissa löytyneiden 48 potilaan olevan verrattavissa kliinisen epäilyn vuoksi diagnosoituihin 188 potilaaseen myös aikuisena, keskimäärin 19 vuoden kuluttua diagnoosista. He noudattivat ruokavaliohoitoa yhtä hyvin, eikä ryhmien välillä ollut eroa suurimmassa osassa elämänlaatua tai elämäntyyliä selvittävissä kysymyksissä, tai sairauden kokemisessa. Verrokit raportoivat energisyyden olevan parempi kuin keliakiapotilailla, ja seulomalla löydetyillä alun perin oireettomilla potilailla oli enemmän ahdistusta kuin muilla.
Väitöskirjatyön tulokset selventävät keliakian taudinkuvan muutoksia pitkällä aikavälillä samalla alueella, jonka avulla voidaan jatkossa selvittää keliakian syntyyn ja taudinkuvan luonteeseen mahdollisesti vaikuttavia ympäristötekijöitä. Myös seulomalla löytyneillä potilailla oli diagnoosihetkellä merkittävä suolistovaurio, jonka lisäksi he sitoutuivat hyvin ruokavaliohoitoon pitkällä aikavälillä eikä se vaikuttanut heikentävän heidän elämänlaatuaan. Nämä löydökset tukevat keliakian riskiryhmiin kuuluvien lasten aktiivisempaa seulontaa.
Jopa 1-3 % väestöstä ympäri maailman sairastaa keliakiaa, mutta vaikka keliakiatietämys on nykyään monissa maissa hyvällä tasolla, suurin osa potilaista on ilman diagnoosia. Toisaalta on osin epäselvää, keneltä keliakiaa pitäisi etsiä ja hoitaa. Keliakiariskin tiedetään olevan kohonnut eräitä muita autoimmuunisairauksia sairastavilla potilailla ja keliakiapotilaiden lähisukulaisilla, joiden kohdalla suositukset keliakian seulomisesta ovat kuitenkin vaihtelevia puutteellisen tieteellisen näytön vuoksi. Olisi tärkeää tietää, ovatko seulomalla löydettyjen potilaiden hoidosta saamat hyödyt suurempia kuin haitat.
Aiemmissa tutkimuksissa on saatu vaihtelevia tuloksia seulomalla löydettyjen potilaiden sitoutumisesta keliakian hoitona olevaan gluteenittomaan ruokavalioon. Riskinä on, että pitkäaikaissairauden diagnoosi ja tiukan ruokavalion noudattaminen aiheuttavat ahdistusta ja heikentävät elämänlaatua erityisesti, jos potilas on kokenut itsensä oireettomaksi ennen keliakiadiagnoosia. Lisäksi ei tiedetä, onko oireettomien potilaiden riski kehittää keliakian vakavia komplikaatioita yhtä suuri kuin oireisilla potilailla, ja voidaanko keliakiaseulonnalla ja varhaisella hoidon aloittamisella vaikuttaa esimerkiksi liitännäissairauksien ilmaantumiseen.
Väitöskirja koostuu kolmesta erillisestä osatyöstä. Osatyössä I oli tavoitteena selvittää keliakian taudinkuvan muutoksia 596 keliakiadiagnoosin Suomessa saaneella lapsella vuosien 1966-2013 aikana sekä tutkia, onko keliakian autoimmuniteetin kliininen ilmaantuvuus lapsilla muuttunut 2000-luvulla Pirkanmaan sairaanhoitopiirin alueella (I). Osatöissä II ja III selvitettiin, eroavatko riskiryhmäseulonnoissa löytyneet lapsipotilaat niistä, joilla on epäilty keliakiaa oireiden tai löydösten vuoksi diagnoosihetkellä (II-III), noin vuoden kuluttua diagnoosista (II) tai aikuisena (III). Aikuisia keliakiapotilaita vertailtiin elämänlaadun kokemisen suhteen myös 110 terveeseen kontrolliin (III).
Potilaskertomusteksteistä ja osittain haastatteluiden avulla kerättiin tiedot kliinisistä ominaisuuksista, suolistovaurion vaikeusasteesta, keliakiavasta-ainetasoista ja muista laboratoriokokeiden tuloksista sekä mahdollisista liitännäissairauksista diagnoosihetkellä (I-III). Lisäksi näiden avulla selvitettiin ruokavaliohoidon onnistumista ja hoitovastetta noin vuosi diagnoosin jälkeen (II). Nykyään aikuiset potilaat vastasivat tutkimuskyselyihin, joiden avulla selvitettiin muun muassa yleistä terveydentilaa ja elämäntyyliä, ruokavaliohoidon onnistumista ja elämänlaatua (III).
Osatyön I tulokset osoittivat keliakian taudinkuvan voimakkaan muuttumisen ja lieventymisen etenkin 1980-1990-luvuilla, sekä suurimman osan muutoksista tasaantumisen 2000-luvulla. Keliakian ilmaantuvuus kasvoi 2000-luvun alussa, mutta vaikutti sen jälkeen tasaantuneen. Jopa kolmasosa potilaista löydettiin riskiryhmäseulontojen avulla.
Osatyössä II nähtiin myös riskiryhmäseulonnoissa löydettyjen lasten (n=145) kärsivän aiemmin tunnistamattomista oireista, anemiasta ja heikentyneestä kasvusta, vaikkakin harvemmin kuin kliinisen epäilyn vuoksi löydetyt (n=359). Keliakian vaikeusaste diagnoosihetkellä sekä gluteenittoman ruokavalion onnistuminen ja siitä hyötyminen noin vuosi diagnoosin jälkeen olivat verrattavissa ryhmien välillä.
Osatyössä III osoitettiin riskiryhmäseulonnoissa löytyneiden 48 potilaan olevan verrattavissa kliinisen epäilyn vuoksi diagnosoituihin 188 potilaaseen myös aikuisena, keskimäärin 19 vuoden kuluttua diagnoosista. He noudattivat ruokavaliohoitoa yhtä hyvin, eikä ryhmien välillä ollut eroa suurimmassa osassa elämänlaatua tai elämäntyyliä selvittävissä kysymyksissä, tai sairauden kokemisessa. Verrokit raportoivat energisyyden olevan parempi kuin keliakiapotilailla, ja seulomalla löydetyillä alun perin oireettomilla potilailla oli enemmän ahdistusta kuin muilla.
Väitöskirjatyön tulokset selventävät keliakian taudinkuvan muutoksia pitkällä aikavälillä samalla alueella, jonka avulla voidaan jatkossa selvittää keliakian syntyyn ja taudinkuvan luonteeseen mahdollisesti vaikuttavia ympäristötekijöitä. Myös seulomalla löytyneillä potilailla oli diagnoosihetkellä merkittävä suolistovaurio, jonka lisäksi he sitoutuivat hyvin ruokavaliohoitoon pitkällä aikavälillä eikä se vaikuttanut heikentävän heidän elämänlaatuaan. Nämä löydökset tukevat keliakian riskiryhmiin kuuluvien lasten aktiivisempaa seulontaa.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4776]