Good Human Life in Assisted Living for Older People : What the residents are able to do and be
Pirhonen, Jari (2017)
Pirhonen, Jari
Tampere University Press
2017
Gerontologia - Gerontology
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta - Faculty of Social Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Väitöspäivä
2017-05-19
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-0416-4
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-0416-4
Tiivistelmä
Vanhustenhoidon rakennemuutoksen seurauksena tehostettu palveluasuminen on kasvattanut nopeasti osuuttaan vanhojen ihmisten ympärivuorokautisen hoidon muotona. Vanhainkoti- ja terveyskeskushoitoon verrattuna tehostettu palveluasuminen nähdään vähemmän laitosmaisena hoitomuotona, mikä mahdollistaa vanhoille ihmisille yksilöllisemmän ja autonomisemman elämän. Samalla asiakaslähtöisyydestä on tullut hoidon laadun kriteeri asumispalveluyksiköissä Suomessa aivan samoin kuin muuallakin länsimaissa. Asiakaslähtöisyys tarkoittaa, että palvelut räätälöidään yksilön arvojen ja tarpeiden mukaisesti eli hänen itsemääräämisensä turvaten. Koska itsemääräämisen korostaminen haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten kohdalla ei ole ongelmatonta, tämän tutkimuksen tarkoituksena oli määritellä asiakaslähtöisyys uudelleen tehostetun palveluasumisen kontekstissa.
Tutkimustehtäväksi muotoutui näin ollen se, kuinka vanhat ihmiset onnistuvat toteuttamaan persoonuuttaan tehostetussa palveluasumisessa. Toimintamahdollisuusteorian pohjalta tutkimuskysymykseksi tarkentui, mitä asukkaat voivat tehdä ja olla eläessään tehostetussa palveluasumisessa. Asukkaiden tekemisen mahdollisuuksia lähestyttiin heidän autonomiansa ja toimijuutensa näkökannalta ja heidän olemistaan tarkasteltiin mahdollisuutena tulla persoonana tunnustetuksi ja säilyttää osallisuuden kokemus tehostetun palveluasumisen ympäristössä.
Tutkimuksessa asukkaiden autonomiaa, toimijuutta, tunnustetuksi tulemista ja osallisuutta tarkasteltiin etnografisella tutkimusmetodologialla. Osallistuvaa havainnointia tehtiin kahdessa etelä-suomalaisessa ympärivuorokautisen hoidon yksikössä vuonna 2013 ja sen lisäksi tehostetun palveluasumisen asukkaita haastateltiin vuonna 2014.
Asukkaiden autonomia oli luonteeltaan varsin relationaalista eli monista ihmisen itsensä ulkopuolisista asioista riippuvaista. Asukkaiden oma jäljellä oleva toimintakyky tuki heidän autonomisuuttaan, mutta ei määrittänyt sitä. Toimintakykyään menettäneiden asukkaiden autonomian tunnetta tukivat sukulaiset ja ystävät palvelutalon ulkopuolella. He myös kompensoivat toimintakykymenetyksiään monin tavoin ja korostivat tekemisen mahdollisuuksia itse tekemisen sijaan.
Heikkenevän toimintakyvyn vuoksi asukkaiden toimijuus ei ollut selkeästi toimintakeskeistä, vaan toimijuuteen sisältyi yhä enemmän olemisen piirteitä tekemisen lisäksi. Päälöytönä toimijuuden osalta voidaan pitää sitä, että asukkaiden kohdalla ei ehkä kannattaisikaan puhua toimijuudesta sanan perinteisessä merkityksessä, vaan pikemminkin toimijuustilasta. Toimijuustila syntyi, kun ympäristön tarjoumat (affordances) tukivat asukkaiden omaa kompetenssia ja motivaatiota.
Asukkaat tulivat tai eivät tulleet persoonina tunnustetuiksi monista hoidon resursointiin, asumisyksikön rutiineihin ja henkilöstön asenteisiin liittyvistä syistä. Tunnustetuksi tulemista vaikeuttivat asukkaiden tietynlainen näkymättömyys henkilöstön silmissä, henkilöstön kiireinen aikataulu, asukkaiden standardikohtelu, dokumentaation roolin korostuminen ja liiallinen vastuun siirto henkilökunnan toimesta asukkaiden suuntaan. Toisaalta asukkaiden persoonan tunnustamista tukivat yksityisyyden suojaaminen, aiempien tapojen ja harrastusten tukeminen, heidän tunneilmaisunsa tukeminen esimerkiksi laskemalla yhdessä leikkiä tai riitelemällä sekä heidän toiveidensa huomioiminen.
Asukkaiden osallisuutta tutkittiin osallisuuden tunnetta estävien eli tässä tapauksessa eristyneisyyttä tuottavien tekijöiden kautta. Eristyneisyyden tunne perustui monenlaisille tekijöille asukkaiden elämänhistoriasta ja persoonallisuudesta aina hoidon resursointiin ja henkilöstön työkulttuuriin asti. Osallisuuden tunteen kannalta oli tärkeää sekä pystyä luomaan mielekkäitä suhteita ihmisiin palvelutalossa että kyetä säilyttämään suhteita ihmisiin palvelutalon ulkopuolella.
Empiirisen tutkimuksen perusteella autonomia, toimijuus, tunnustetuksi tuleminen ja osallisuus määrittyivät keskeisiksi persoonuuteen liittyviksi toimintamahdollisuuksiksi, sillä niiden kautta ihmiset toteuttivat persoonuuttaan. Kun painotus siirtyy yksilöllisestä persoonana olemisesta persoonuuden toteuttamiseen, voimme määritellä persoonan suhteellisen autonomiseksi, toimijuustiloja hyödyntäväksi yksilöksi, jonka toiset ihmiset tunnustavat persoonaksi ja hyväksyvät hänet sellaisena kuin hän on. Persoonassa on näin määritellen sekä yksilöllinen että yhteisöllinen puolensa, mikä edesauttaa ihmisarvoisen hoidon toteutumista silloinkin, kun ihminen itse ei enää ole kompetentti muodostamaan käsitystä hyvästä elämästä tai kommunikoikaan käsitystään toisille. Empiirisen tutkimuksen pohjalta muotoillun tunnustavan hoitofilosofian ainoan varsinaisen maksiimin mukaan haavoittuvien vanhojen ihmisten hoidossa tulee painottaa yleisinhimillistä persoonuutta yksilöllisen persoonan rinnalla. Tunnustava hoitofilosofia ohjaa kohtelemaan vanhoja ihmisiä persoonina heidän kulloisistakin ominaisuuksistaan riippumatta ja siten turvaa yksilöllisyyttä ja itsemääräämistä korostavaa hoitoideologiaa paremmin heidän hyvän elämänsä toteutumisen.
Tutkimustehtäväksi muotoutui näin ollen se, kuinka vanhat ihmiset onnistuvat toteuttamaan persoonuuttaan tehostetussa palveluasumisessa. Toimintamahdollisuusteorian pohjalta tutkimuskysymykseksi tarkentui, mitä asukkaat voivat tehdä ja olla eläessään tehostetussa palveluasumisessa. Asukkaiden tekemisen mahdollisuuksia lähestyttiin heidän autonomiansa ja toimijuutensa näkökannalta ja heidän olemistaan tarkasteltiin mahdollisuutena tulla persoonana tunnustetuksi ja säilyttää osallisuuden kokemus tehostetun palveluasumisen ympäristössä.
Tutkimuksessa asukkaiden autonomiaa, toimijuutta, tunnustetuksi tulemista ja osallisuutta tarkasteltiin etnografisella tutkimusmetodologialla. Osallistuvaa havainnointia tehtiin kahdessa etelä-suomalaisessa ympärivuorokautisen hoidon yksikössä vuonna 2013 ja sen lisäksi tehostetun palveluasumisen asukkaita haastateltiin vuonna 2014.
Asukkaiden autonomia oli luonteeltaan varsin relationaalista eli monista ihmisen itsensä ulkopuolisista asioista riippuvaista. Asukkaiden oma jäljellä oleva toimintakyky tuki heidän autonomisuuttaan, mutta ei määrittänyt sitä. Toimintakykyään menettäneiden asukkaiden autonomian tunnetta tukivat sukulaiset ja ystävät palvelutalon ulkopuolella. He myös kompensoivat toimintakykymenetyksiään monin tavoin ja korostivat tekemisen mahdollisuuksia itse tekemisen sijaan.
Heikkenevän toimintakyvyn vuoksi asukkaiden toimijuus ei ollut selkeästi toimintakeskeistä, vaan toimijuuteen sisältyi yhä enemmän olemisen piirteitä tekemisen lisäksi. Päälöytönä toimijuuden osalta voidaan pitää sitä, että asukkaiden kohdalla ei ehkä kannattaisikaan puhua toimijuudesta sanan perinteisessä merkityksessä, vaan pikemminkin toimijuustilasta. Toimijuustila syntyi, kun ympäristön tarjoumat (affordances) tukivat asukkaiden omaa kompetenssia ja motivaatiota.
Asukkaat tulivat tai eivät tulleet persoonina tunnustetuiksi monista hoidon resursointiin, asumisyksikön rutiineihin ja henkilöstön asenteisiin liittyvistä syistä. Tunnustetuksi tulemista vaikeuttivat asukkaiden tietynlainen näkymättömyys henkilöstön silmissä, henkilöstön kiireinen aikataulu, asukkaiden standardikohtelu, dokumentaation roolin korostuminen ja liiallinen vastuun siirto henkilökunnan toimesta asukkaiden suuntaan. Toisaalta asukkaiden persoonan tunnustamista tukivat yksityisyyden suojaaminen, aiempien tapojen ja harrastusten tukeminen, heidän tunneilmaisunsa tukeminen esimerkiksi laskemalla yhdessä leikkiä tai riitelemällä sekä heidän toiveidensa huomioiminen.
Asukkaiden osallisuutta tutkittiin osallisuuden tunnetta estävien eli tässä tapauksessa eristyneisyyttä tuottavien tekijöiden kautta. Eristyneisyyden tunne perustui monenlaisille tekijöille asukkaiden elämänhistoriasta ja persoonallisuudesta aina hoidon resursointiin ja henkilöstön työkulttuuriin asti. Osallisuuden tunteen kannalta oli tärkeää sekä pystyä luomaan mielekkäitä suhteita ihmisiin palvelutalossa että kyetä säilyttämään suhteita ihmisiin palvelutalon ulkopuolella.
Empiirisen tutkimuksen perusteella autonomia, toimijuus, tunnustetuksi tuleminen ja osallisuus määrittyivät keskeisiksi persoonuuteen liittyviksi toimintamahdollisuuksiksi, sillä niiden kautta ihmiset toteuttivat persoonuuttaan. Kun painotus siirtyy yksilöllisestä persoonana olemisesta persoonuuden toteuttamiseen, voimme määritellä persoonan suhteellisen autonomiseksi, toimijuustiloja hyödyntäväksi yksilöksi, jonka toiset ihmiset tunnustavat persoonaksi ja hyväksyvät hänet sellaisena kuin hän on. Persoonassa on näin määritellen sekä yksilöllinen että yhteisöllinen puolensa, mikä edesauttaa ihmisarvoisen hoidon toteutumista silloinkin, kun ihminen itse ei enää ole kompetentti muodostamaan käsitystä hyvästä elämästä tai kommunikoikaan käsitystään toisille. Empiirisen tutkimuksen pohjalta muotoillun tunnustavan hoitofilosofian ainoan varsinaisen maksiimin mukaan haavoittuvien vanhojen ihmisten hoidossa tulee painottaa yleisinhimillistä persoonuutta yksilöllisen persoonan rinnalla. Tunnustava hoitofilosofia ohjaa kohtelemaan vanhoja ihmisiä persoonina heidän kulloisistakin ominaisuuksistaan riippumatta ja siten turvaa yksilöllisyyttä ja itsemääräämistä korostavaa hoitoideologiaa paremmin heidän hyvän elämänsä toteutumisen.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4772]