Sektoritutkimuksen genealogia: Komissioista ja toimistoista valtiolliseen tutkimusjärjestelmään
Vähä-Savo, Valtteri (2016)
Vähä-Savo, Valtteri
Tampere University Press
2016
Sosiologia - Sociology
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö - School of Social Sciences and Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Väitöspäivä
2016-02-12
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-0036-4
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-0036-4
Tiivistelmä
Tämä tutkimus selvittää, miten sektoritutkimus ja sektoritutkimuslaitokset aikanaan ilmestyivät osaksi tiedepoliittista problematiikkaa hallittavina ja tiedettävinä objekteina. Tutkimuksessa tarkastellaan sektoritutkimuksen institutionaalista ja käsitteellistä polveutumishistoriaa. Tutkimuksessa tätä historiaa lähdetään jäljittämään 1800-luvun jälkipuolella käydyistä keskusteluista, jotka koskivat ensimmäisiä valtion virastokoneistoon yhteyteen perustettuja tutkimusorganisaatioita. Tarkastelu päättyy sektoritutkimuksen syntymiseen 1900-luvun lopulla.
Tutkimuksessa tarkastellaan, millaisen argumentoinnin myötä tutkimusorganisaatiot tuotiin osaksi kansallista poliittista keskustelua; miten muissa maissa aiemmin toteutetut institutionaaliset innovaatiot introdusoitiin kansalliseen keskusteluun, muotoiltiin kansallisesti relevanteiksi ja sidottiin kansallisiin ongelmanasetteluihin. Miten uudentyyppisten virastojen tarpeellisuutta ja välttämättömyyttä perusteltiin ja millaisia kiistoja niiden perustamisen ympärillä käytiin? Erityisesti huomiota kiinnitetään siihen, miten näissä keskusteluissa määriteltiin suhdetta valtion, hallinnan ja tutkimustiedon välillä.
Tutkimuksen aineisto koostuu valtiopäiväasiakirjoista ja komiteanmietinnöistä vuodesta 1864 vuoteen 2010. Tarkastelun kohteena ovat yhtälailla toteutuneet kuin pelkän ajatuksen tasolle jääneet ehdotukset uusiksi tutkimusvirastoiksi ja -laitoksiksi. Lisäksi aineistoon kuuluu perustettujen laitosten reformeja koskevia asiakirjoja, lakeja ja asetuksia sekä keskeisiä tiedepoliittisia dokumentteja. Tutkimus ammentaa teoreettisesti ja metodologisesti ensisijaisesti kahdesta lähteestä. Yhtäältä se nojaa uusinstitutionaaliseen maailmanyhteiskunnan teoriaan ja sen perustalta kehitettyyn domestikaatiolähestymistapaan. Toisaalta se hyödyntää Michel Foucault’n genealogista menetelmää ja sen pohjalta kehitettyä hallinnan analyyttista tutkimusotetta.
Tutkimuksessa esitellään kolme tapaa, joilla valtiollisten tutkimuslaitosten välttämättömyyttä perusteltiin 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Ensimmäinen näistä nojasi tutkimustoiminnan taloudelliseen ja hallinnolliseen hyödyllisyyteen. Tutkimustoiminnan hyödyllisyys valtionhallinnon ja elinkeinoelämän kannalta oli 1800-luvun lopulla yhä kyseenalainen käsitys, jota pyrittiin tukemaan erilaisten vakuuttelujen avulla. Toiseksi tutkimuslaitosten perustamiseen liittyi myös voimakas kansallinen tematiikka. Tieteellinen toiminta jäsennettiin ylikansalliseksi hankkeeksi, mutta vastuun hankkeen toteuttamisesta katsottiin lankeavan kansakuntien harteille. Tieteen edistäminen oli sekä kollektiivinen kansainvälinen pyrkimys että kansakuntien välinen kilpailukenttä. Tieteen auktoriteetti nojasi sen universaaliin luonteeseen, mutta samalla koettiin tarpeelliseksi vertailla ja kilpailuttaa kansallista tiedetoimintaa kansakuntien keskuudessa. Kolmanneksi, keskeinen haaste laitoksia ajaneille tahoille oli perustella, miksi koelaitokset ja tieteelliset virastot tarjoaisivat paremman tavan organisoida tutkimustoimintaa suhteessa aiempiin järjestelyihin ja käytäntöihin.
Tutkimuksessa osoitetaan, miten uudentyyppisten organisaatioiden tapa järjestää tutkimustoimintaa kyettiin esittämään toimivampana suhteessa vakiintuneisiin malleihin.
Tutkimuksessa osoitetaan myös, miten määrätyssä historiallisessa vaiheessa onnistuttiin kokoamaan kirjava joukko tutkimustoimintaa suorittavia organisaatioita yhtenäisen kategorian alle valtion tutkimuslaitos -nimikkeen avulla. Tämä kategoria paitsi sitoi yhteen monia aiemmin täysin erillisinä pidettyjä laitoksia, se myös muodosti niistä yhtenäisen hallinnallisen ja tiedollisen objektin.
Lopulta tutkimuksessa tarkastellaan, mitä tarkoitetaan sektoritutkimuksella ja miten tämä tutkimuslajeja koskeva kategorisointi aikanaan artikuloitiin valtion tutkimuslaitoksia koskevaan kategorisointiin. Tutkimuksessa osoitetaan, millaisten käsitteellisten rajanvetojen ja määrittelyiden kautta 1970- ja 1980-lukujen taitteen tiedepoliittisissa dokumenteissa muodostettiin ajatus YPP-tutkimuksesta yhtenäisenä hallinnan kohteena ja miten se linkitettiin valtion tutkimuslaitoksiin. Kategorisoinnin osoitetaan nojaavan vahvasti OECD:n ja NORDFORSK:in hyödyntämiin luokitteluihin sekä määrättyihin hallinnollisiin ideaaleihin. Samoin osoitetaan, miten tämän kategorisoinnin pohjalta muodostettiin ajatus sektoritutkimuksesta omana tutkimuslajinaan. Kyse ei ollut vain uudesta nimestä vanhalle kategorialle vaan laajemmasta uudelleen kategorisoinnista. Näiden teemojen kautta tutkimus pureutuu tutkimustoimintaa koskeviin kategorisointeihin ja tavoitteenasetteluihin sekä niiden institutionaalisiin vaikutuksiin.
Kokonaisuudessaan valtion tutkimuslaitosten ja sektoritutkimuslaitosten ilmaantumista Suomeen voidaan pitää valaisevana esimerkkinä siitä, miten kansallisvaltioiden väliset institutionaaliset ratkaisut ja poliittiset keskustelut saavat yhdenmukaisia muotoja maailmakulttuuristen ideoiden ja mallien kansallisen hyödyntämisen kautta.
Tutkimuksessa tarkastellaan, millaisen argumentoinnin myötä tutkimusorganisaatiot tuotiin osaksi kansallista poliittista keskustelua; miten muissa maissa aiemmin toteutetut institutionaaliset innovaatiot introdusoitiin kansalliseen keskusteluun, muotoiltiin kansallisesti relevanteiksi ja sidottiin kansallisiin ongelmanasetteluihin. Miten uudentyyppisten virastojen tarpeellisuutta ja välttämättömyyttä perusteltiin ja millaisia kiistoja niiden perustamisen ympärillä käytiin? Erityisesti huomiota kiinnitetään siihen, miten näissä keskusteluissa määriteltiin suhdetta valtion, hallinnan ja tutkimustiedon välillä.
Tutkimuksen aineisto koostuu valtiopäiväasiakirjoista ja komiteanmietinnöistä vuodesta 1864 vuoteen 2010. Tarkastelun kohteena ovat yhtälailla toteutuneet kuin pelkän ajatuksen tasolle jääneet ehdotukset uusiksi tutkimusvirastoiksi ja -laitoksiksi. Lisäksi aineistoon kuuluu perustettujen laitosten reformeja koskevia asiakirjoja, lakeja ja asetuksia sekä keskeisiä tiedepoliittisia dokumentteja. Tutkimus ammentaa teoreettisesti ja metodologisesti ensisijaisesti kahdesta lähteestä. Yhtäältä se nojaa uusinstitutionaaliseen maailmanyhteiskunnan teoriaan ja sen perustalta kehitettyyn domestikaatiolähestymistapaan. Toisaalta se hyödyntää Michel Foucault’n genealogista menetelmää ja sen pohjalta kehitettyä hallinnan analyyttista tutkimusotetta.
Tutkimuksessa esitellään kolme tapaa, joilla valtiollisten tutkimuslaitosten välttämättömyyttä perusteltiin 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Ensimmäinen näistä nojasi tutkimustoiminnan taloudelliseen ja hallinnolliseen hyödyllisyyteen. Tutkimustoiminnan hyödyllisyys valtionhallinnon ja elinkeinoelämän kannalta oli 1800-luvun lopulla yhä kyseenalainen käsitys, jota pyrittiin tukemaan erilaisten vakuuttelujen avulla. Toiseksi tutkimuslaitosten perustamiseen liittyi myös voimakas kansallinen tematiikka. Tieteellinen toiminta jäsennettiin ylikansalliseksi hankkeeksi, mutta vastuun hankkeen toteuttamisesta katsottiin lankeavan kansakuntien harteille. Tieteen edistäminen oli sekä kollektiivinen kansainvälinen pyrkimys että kansakuntien välinen kilpailukenttä. Tieteen auktoriteetti nojasi sen universaaliin luonteeseen, mutta samalla koettiin tarpeelliseksi vertailla ja kilpailuttaa kansallista tiedetoimintaa kansakuntien keskuudessa. Kolmanneksi, keskeinen haaste laitoksia ajaneille tahoille oli perustella, miksi koelaitokset ja tieteelliset virastot tarjoaisivat paremman tavan organisoida tutkimustoimintaa suhteessa aiempiin järjestelyihin ja käytäntöihin.
Tutkimuksessa osoitetaan, miten uudentyyppisten organisaatioiden tapa järjestää tutkimustoimintaa kyettiin esittämään toimivampana suhteessa vakiintuneisiin malleihin.
Tutkimuksessa osoitetaan myös, miten määrätyssä historiallisessa vaiheessa onnistuttiin kokoamaan kirjava joukko tutkimustoimintaa suorittavia organisaatioita yhtenäisen kategorian alle valtion tutkimuslaitos -nimikkeen avulla. Tämä kategoria paitsi sitoi yhteen monia aiemmin täysin erillisinä pidettyjä laitoksia, se myös muodosti niistä yhtenäisen hallinnallisen ja tiedollisen objektin.
Lopulta tutkimuksessa tarkastellaan, mitä tarkoitetaan sektoritutkimuksella ja miten tämä tutkimuslajeja koskeva kategorisointi aikanaan artikuloitiin valtion tutkimuslaitoksia koskevaan kategorisointiin. Tutkimuksessa osoitetaan, millaisten käsitteellisten rajanvetojen ja määrittelyiden kautta 1970- ja 1980-lukujen taitteen tiedepoliittisissa dokumenteissa muodostettiin ajatus YPP-tutkimuksesta yhtenäisenä hallinnan kohteena ja miten se linkitettiin valtion tutkimuslaitoksiin. Kategorisoinnin osoitetaan nojaavan vahvasti OECD:n ja NORDFORSK:in hyödyntämiin luokitteluihin sekä määrättyihin hallinnollisiin ideaaleihin. Samoin osoitetaan, miten tämän kategorisoinnin pohjalta muodostettiin ajatus sektoritutkimuksesta omana tutkimuslajinaan. Kyse ei ollut vain uudesta nimestä vanhalle kategorialle vaan laajemmasta uudelleen kategorisoinnista. Näiden teemojen kautta tutkimus pureutuu tutkimustoimintaa koskeviin kategorisointeihin ja tavoitteenasetteluihin sekä niiden institutionaalisiin vaikutuksiin.
Kokonaisuudessaan valtion tutkimuslaitosten ja sektoritutkimuslaitosten ilmaantumista Suomeen voidaan pitää valaisevana esimerkkinä siitä, miten kansallisvaltioiden väliset institutionaaliset ratkaisut ja poliittiset keskustelut saavat yhdenmukaisia muotoja maailmakulttuuristen ideoiden ja mallien kansallisen hyödyntämisen kautta.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4754]