Understanding the Significance of EU Higher Education Policy Cooperation in Finnish Higher Education Policy
Moisio, Johanna (2014)
Moisio, Johanna
Tampere University Press
2014
Hallintotiede - Administrative Science
Johtamiskorkeakoulu - School of Management
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Väitöspäivä
2014-12-03
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-44-9657-8
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-44-9657-8
Tiivistelmä
Euroopan unionin korkeakoulupolitiikka muodostuu jäsenmaiden ja Euroopan komission välillä. Korkeakoulupoliittista yhteistyötä tehdään EU:n neuvostossa, erilaisissa asiantuntijatapaamisissa sekä vertaisoppimistapahtumissa. Euroopan unionilla on korkeakoulutuksessa jäsenmaiden politiikkatoimia täydentävä toimivalta, joten unionin toimenpiteitä ja päätöksiä voidaan kutsua niin sanotuksi pehmeäksi sääntelyksi.
Vuonna 2006 Suomessa aloitettiin yliopistouudistukseen johtavat valmistelut. Kansallinen keskustelu yliopistojen uudistamistarpeesta käytiin samaan aikaan kun EU:n neuvostossa keskusteltiin korkeakoulujen modernisaatiotarpeesta. Tämä tutkimus selvittää, mikä oli tämän kansallisen politiikan muodostuksen ja EU-tason keskustelun välinen yhteys korkeakoulujen uudistamisesta, ja millaisia ymmärryksiä Suomessa on EU-yhteistyöstä korkeakoulupolitiikassa.
Tutkimuksen ensisijainen aineisto koostui asiantuntijahaastatteluista (N=14) ja täydentävä aineisto laajasta kansallisesta ja eurooppalaisesta asiakirja-aineistosta. Suomalaisia korkeakoulupolitiikan asiantuntijoita pyydettiin kuvaamaan, kuinka he näkevät EU:n korkeakoulupoliittisen yhteistyön merkityksen kansallisesta näkökulmasta. Nämä ymmärrykset analysoitiin fenomenografisen metodin avulla ja tuloksiksi muodostui neljä ymmärryksien variaatioita kuvaavaa kategoriaa. Analyysissä otettiin huomioon myös Suomen kannat eduskunnan sivistysvaliokunnan lausunnoista. Teoreettinen tarkastelu täydensi tutkimuksen tuloksia. Tuloskategoriat avaavat, miten EU-yhteistyö onnistuu vaikuttamaan siihen, että poliittiset tavoitteet ja linjaukset siirtyvät poliittisesta järjestelmästä toiseen ns. pehmeällä sääntelysektorilla.
Ensimmäinen tulos oli, että viime vuosikymmenellä EU:n koulutuspolitiikan yhteistyö systematisoitui. Lissabonin strategian myötä koulutuspolitiikan merkitys kasvoi, ja jäsenmaiden uudet yhteiset koulutussektorin tavoitteet jäsensivät yhteistyötä. Komission asema aloitteentekijänä koettiin erittäin tärkeäksi, jopa tärkeämmäksi kuin EU:n koulutusneuvoston asema päätöksentekijänä. Tässä ensimmäisessä kategoriassa esillä oleva monimutkainen eri politiikkaprosessien välinen riippuvuussuhde on mielenkiintoinen havainto. Asiantuntijoiden ymmärryksen mukaan jäsenmaat tarvitsevat tietoa toisiltaan ja komissio tarvitsee myös tukea jäsenmailta (neuvostolta) menestyäkseen aloitteiden kanssa. Uusi piirre tässä riippuvuussuhteessa verrattuna aiempaan tutkimukseen on ns. ”politiikan pyöräytystapa”, jonka mukaan jäsenmaat tarjoavat komissiolle politiikkaideoita saadakseen takaisin EU-tason tukea kansalliseen politiikan muodostukseen.
Toisessa tuloskategoriassa EU-yhteistyön vaikutus vaihtelee asiantuntijoiden mukaan ulkoisesta muutospaineesta kansallisen politiikan muodostuksen tukemiseen. Toisaalta kolmannessa tuloskategoriassa osa asiantuntijoista näki, että EU-keskustelu korkeakoulutuksen muutostarpeesta oli luultavasti vain yksi asia, joka vaikutti suomalaiseen politiikan muodostukseen: merkittäviä olivat myös aiempien keskustelujen vaikutus, OECD:n ja Bolognan prosessin kautta tapahtuva kehitys.
Neljännessä tuloskategoriassa osoitettiin joitakin epärelevantteja EU-yhteistyön muotoja. Tässä kategoriassa näkemys oli, että EU:n neuvoston päätöslauselmilla tai päätelmillä eli neuvoston ns. pehmeällä sääntelyllä voi olla hyvin vähän merkitystä tai vaikutusta politiikan siirtoon, koska se perustuu vapaaehtoisuuteen eikä se sisällä sanktioita, jos päätöstä ei toimeenpanna. Lisäksi hyvin laajasti ymmärrettiin, että ns. avoin koordinaatiometodi oli yhteistyömuotona korkeakoulupolitiikassa merkityksetön ja siihen liittyi myös epävarmuuksia politiikkaa siirtävänä keinona.
Näistä tuloskategorioista syntyy yhdessä tulosavaruus, jossa voidaan nähdä korkeakoulupoliittisen yhteistyön olevan heikoimmillaan täysin vapaaehtoista ja tällöin useimmiten myös epärelevanttia. Kuitenkin yhdessä sovittujen politiikkatavoitteiden kautta se tulee hyödylliseksi ja jopa puolipakottavaksi. Nämä ymmärrykset auttavat kuvaamaan uudella tapaa EU-tason keskustelun ja kansallisen politiikkavalmistelun välistä yhteyttä. Politiikan siirrettävyyden ja siirtämiskeinojen toimivuuden kautta on mahdollista tutkia myös yhteistyön merkitystä. EU-tason yhteistyöllä voi olla huomattava merkitys kansalliseen politiikan muodostukseen, jos niin halutaan tai tukea tarvitaan. Jatkotutkimuksessa olisi syytä tutkia miten paljon eri EU-maat käyttävät politiikan pyöräytysmahdollisuutta Brysselissä hyödyksi kansallisissa uudistuksissa.
Kiinnostus jäsenmaiden asemaan EU:n politiikan muodostuksessa on ollut politiikan tutkimuksessa aiemmin vähäistä. Nämä ymmärrykset jäsenmaiden ja komission välisestä riippuvuussuhteesta saattavat osaltaan vaikuttaa keskusteluun ns. pehmeän sääntelyn merkityksestä, mutta myös vaikuttaa politiikkayhteistyön tutkimukseen muissa kansainvälisissä järjestöissä. Asiantuntijoiden ymmärryksistä kävi kuitenkin myös ilmi, että kaikki EU:n yhteistyötavat eivät ole olleet merkityksellisiä kansalliselle politiikan muodostukselle. Näinä rajallisten resurssien aikoina voidaan kysyä, onko voimavaroja kohdistettu oikein EU-yhteistyössä. Joka tapauksessa on syytä muistaa, että monet näistä yhteistyökeinoista ovat tukeneet jäsenmaita luottamaan toisiinsa ja toistensa koulutusjärjestelmiin, joka tietysti on korvaamatonta. Euroopan komission tulisikin kertoa nykyistä konkreettisemmin pehmeän politiikkasektorin yhteistyön hyödyistä eri jäsenmaissa.
Vuonna 2006 Suomessa aloitettiin yliopistouudistukseen johtavat valmistelut. Kansallinen keskustelu yliopistojen uudistamistarpeesta käytiin samaan aikaan kun EU:n neuvostossa keskusteltiin korkeakoulujen modernisaatiotarpeesta. Tämä tutkimus selvittää, mikä oli tämän kansallisen politiikan muodostuksen ja EU-tason keskustelun välinen yhteys korkeakoulujen uudistamisesta, ja millaisia ymmärryksiä Suomessa on EU-yhteistyöstä korkeakoulupolitiikassa.
Tutkimuksen ensisijainen aineisto koostui asiantuntijahaastatteluista (N=14) ja täydentävä aineisto laajasta kansallisesta ja eurooppalaisesta asiakirja-aineistosta. Suomalaisia korkeakoulupolitiikan asiantuntijoita pyydettiin kuvaamaan, kuinka he näkevät EU:n korkeakoulupoliittisen yhteistyön merkityksen kansallisesta näkökulmasta. Nämä ymmärrykset analysoitiin fenomenografisen metodin avulla ja tuloksiksi muodostui neljä ymmärryksien variaatioita kuvaavaa kategoriaa. Analyysissä otettiin huomioon myös Suomen kannat eduskunnan sivistysvaliokunnan lausunnoista. Teoreettinen tarkastelu täydensi tutkimuksen tuloksia. Tuloskategoriat avaavat, miten EU-yhteistyö onnistuu vaikuttamaan siihen, että poliittiset tavoitteet ja linjaukset siirtyvät poliittisesta järjestelmästä toiseen ns. pehmeällä sääntelysektorilla.
Ensimmäinen tulos oli, että viime vuosikymmenellä EU:n koulutuspolitiikan yhteistyö systematisoitui. Lissabonin strategian myötä koulutuspolitiikan merkitys kasvoi, ja jäsenmaiden uudet yhteiset koulutussektorin tavoitteet jäsensivät yhteistyötä. Komission asema aloitteentekijänä koettiin erittäin tärkeäksi, jopa tärkeämmäksi kuin EU:n koulutusneuvoston asema päätöksentekijänä. Tässä ensimmäisessä kategoriassa esillä oleva monimutkainen eri politiikkaprosessien välinen riippuvuussuhde on mielenkiintoinen havainto. Asiantuntijoiden ymmärryksen mukaan jäsenmaat tarvitsevat tietoa toisiltaan ja komissio tarvitsee myös tukea jäsenmailta (neuvostolta) menestyäkseen aloitteiden kanssa. Uusi piirre tässä riippuvuussuhteessa verrattuna aiempaan tutkimukseen on ns. ”politiikan pyöräytystapa”, jonka mukaan jäsenmaat tarjoavat komissiolle politiikkaideoita saadakseen takaisin EU-tason tukea kansalliseen politiikan muodostukseen.
Toisessa tuloskategoriassa EU-yhteistyön vaikutus vaihtelee asiantuntijoiden mukaan ulkoisesta muutospaineesta kansallisen politiikan muodostuksen tukemiseen. Toisaalta kolmannessa tuloskategoriassa osa asiantuntijoista näki, että EU-keskustelu korkeakoulutuksen muutostarpeesta oli luultavasti vain yksi asia, joka vaikutti suomalaiseen politiikan muodostukseen: merkittäviä olivat myös aiempien keskustelujen vaikutus, OECD:n ja Bolognan prosessin kautta tapahtuva kehitys.
Neljännessä tuloskategoriassa osoitettiin joitakin epärelevantteja EU-yhteistyön muotoja. Tässä kategoriassa näkemys oli, että EU:n neuvoston päätöslauselmilla tai päätelmillä eli neuvoston ns. pehmeällä sääntelyllä voi olla hyvin vähän merkitystä tai vaikutusta politiikan siirtoon, koska se perustuu vapaaehtoisuuteen eikä se sisällä sanktioita, jos päätöstä ei toimeenpanna. Lisäksi hyvin laajasti ymmärrettiin, että ns. avoin koordinaatiometodi oli yhteistyömuotona korkeakoulupolitiikassa merkityksetön ja siihen liittyi myös epävarmuuksia politiikkaa siirtävänä keinona.
Näistä tuloskategorioista syntyy yhdessä tulosavaruus, jossa voidaan nähdä korkeakoulupoliittisen yhteistyön olevan heikoimmillaan täysin vapaaehtoista ja tällöin useimmiten myös epärelevanttia. Kuitenkin yhdessä sovittujen politiikkatavoitteiden kautta se tulee hyödylliseksi ja jopa puolipakottavaksi. Nämä ymmärrykset auttavat kuvaamaan uudella tapaa EU-tason keskustelun ja kansallisen politiikkavalmistelun välistä yhteyttä. Politiikan siirrettävyyden ja siirtämiskeinojen toimivuuden kautta on mahdollista tutkia myös yhteistyön merkitystä. EU-tason yhteistyöllä voi olla huomattava merkitys kansalliseen politiikan muodostukseen, jos niin halutaan tai tukea tarvitaan. Jatkotutkimuksessa olisi syytä tutkia miten paljon eri EU-maat käyttävät politiikan pyöräytysmahdollisuutta Brysselissä hyödyksi kansallisissa uudistuksissa.
Kiinnostus jäsenmaiden asemaan EU:n politiikan muodostuksessa on ollut politiikan tutkimuksessa aiemmin vähäistä. Nämä ymmärrykset jäsenmaiden ja komission välisestä riippuvuussuhteesta saattavat osaltaan vaikuttaa keskusteluun ns. pehmeän sääntelyn merkityksestä, mutta myös vaikuttaa politiikkayhteistyön tutkimukseen muissa kansainvälisissä järjestöissä. Asiantuntijoiden ymmärryksistä kävi kuitenkin myös ilmi, että kaikki EU:n yhteistyötavat eivät ole olleet merkityksellisiä kansalliselle politiikan muodostukselle. Näinä rajallisten resurssien aikoina voidaan kysyä, onko voimavaroja kohdistettu oikein EU-yhteistyössä. Joka tapauksessa on syytä muistaa, että monet näistä yhteistyökeinoista ovat tukeneet jäsenmaita luottamaan toisiinsa ja toistensa koulutusjärjestelmiin, joka tietysti on korvaamatonta. Euroopan komission tulisikin kertoa nykyistä konkreettisemmin pehmeän politiikkasektorin yhteistyön hyödyistä eri jäsenmaissa.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4754]