Ulkomaisista esikuvista kohti omaperäisempiä ratkaisuja : itsenäisen Suomen jalkaväkitaktiikan kehittämisen neljä ensimmäistä vuosikymmentä
Liimatta, Hannu (2018)
Liimatta, Hannu
Maanpuolustuskorkeakoulu
Sotahistoria
Tohtoriopiskelijan väitöskirja
Maanpuolustuskorkeakoulu
2018
Julkinen
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-25-3053-3
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-25-3053-3
Tiivistelmä
Väitöskirjassa selvitetään, miten Suomen jalkaväkitaktiikkaa kehitettiin itsenäisyyden neljän ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Vastausta tutkimusongelmaan on haettu neljän taktiikan muotoutumiseen vaikuttaneen osatekijän kehittämisen kautta: ohjesäännöt, sodan ajan kokoonpanot, sotavarustus ja koulutus. Tutkimus kattaa ajanjakson vapaussodasta 1950-luvun puoliväliin.
Suomalaisen sotataidon kehittämisen päämääränä oli sellaisten taktisten menetelmien luominen, joiden avulla alivoimainen puolustaja voi pärjätä taistelussa materiaalisesti ja lukumääräisesti ylivoimaista vihollista vastaan. Jalkaväen taktiikan kehittämisen tavoitteena oli omaperäinen suomalainen taktiikka. Sillä tarkoitettiin sotataidollisten periaatteiden soveltamista suomalaisiin erityisolosuhteisiin, joita olivat maaston peitteisyys ja rikkonaisuus, harvalukuinen tiestö sekä pimeä, kylmä ja runsasluminen talvi. Menestyksekkään taktiikan katsottiin edellyttävän jalkaväeltä erityisesti hyvää tulivoimaa ja liikkuvuutta.
Itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä Suomen sotilaallisena uhkana oli Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen. Aluksi esikuvia taktiikan kehittämiseen haettiin ulkomailta, kunnes vähän myöhemmin kotimainen upseerikoulutus alkoi tuottaa valmiuksia omaperäisempään ajatteluun. Ensimmäiset suomalaiset taktiset ohjesäännöt ja sodan ajan kokoonpanot valmistuivat 1930-luvun alussa. Sotavarustus oli niukka, mutta talvisotaa edeltävänä aikana jalkaväki koulutettiin taitavaksi etenkin pienten yksiköiden vaativissa talvi- ja korpitaisteluissa.
Jatkosodan hyökkäysvaiheen jälkeen jalkaväen taktiikassa ei sen sijaan juuri tapahtunut systemaattista kehittämistä. Suomalaiset olivat tietoisia puna-armeijan suurhyökkäystaktiikkaan tehdyistä uudistuksista, mutta toimenpiteitä omien taisteluohjesääntöjen, kokoonpanojen ja sotavarustuksen uusimiseksi ei saatu käyntiin. Asevelvollisten ja päällystön peruskoulutus oli kunnossa, mutta rintamalla koulutuksen ohjaaminen jäi pääosin komentajien vastuulle.
Taktisen ajattelun taantumisen ongelmat näyttävät pitkälti johtuneen siitä, ettei jalkaväellä muista aselajeista poiketen ollut sodan ajan Päämajassa lainkaan aselajikomentajaa, joka olisi huolehtinut aselajin taktiikan kehittämisestä. Vastuu oli jakautunut liian monelle taholle, eikä kokonaisuus näytä olleen Päämajan hallinnassa.
Sotien jälkeisen ajan uhkakuvat edellyttivät sitä, että Suomen oli kyettävä torjumaan vihollisen hyökkäykset kaikilla maa- ja merirajoillaan. Epävarmoissa olosuhteissa ohjesääntöjen laatiminen kesti kauan, mistä johtuen niissä esitetty taktiikka oli osittain vanhentunut jo ilmestyessään. Divisioonan tilalle sodan ajan yhtymäksi suunniteltiin prikaatikokoonpano. Koska sotien aikainen materiaali alkoi jo vanhentua, prikaatin tulivoima ja hevosvetoinen liikkuvuus eivät kuitenkaan vastanneet operatiivisia vaatimuksia.
1950-luvun alussa julkaistut ensimmäiset kaavailut alueellisesta maanpuolustusjärjestelmästä ohjasivat jalkaväen taktiikan kehittämistä entistä omaperäisempään suuntaan. Vuosikymmenen puolivälissä käyttöön saadut perushankintamäärärahat alkoivat vähitellen mahdollistaa muun muassa panssarintorjunta-aseistuksen ja jalkaväen kevyiden aseiden vaiheittaisen uusimisen. Liikkuvuuden parantamiseksi aloitettiin laajat kokeilut, joiden tuloksena kehitetty uusi prikaati oli jo osittain traktoroitu. This dissertation examines how the Finnish infantry tactics were developed during the first four decades of Finland’s independence. This is achieved by researching the four factors that have affected the development of the Finnish infantry tactics the most: field manuals, war-time task organizations, armament and training. The study covers the period from the Finnish Civil War of 1918 to the mid-1950s.
The central aim in the development of the Finnish Art of War was to create tactics that would enable the defender to fight against an enemy superior both in terms of armament and the amount of personnel. From the infantry’s point of view, the goal was to establish self-dependent Finnish tactics. This meant creating an Art of War that was applicable to specific Finnish conditions, such as features of the terrain, a limited road network and also, a dark and cold winter with a thick blanket of snow. The assessment was that successful tactics required good firepower and mobile infantry.
During the first decades of the independence, the military threat against Finland was Soviet invasion. Initially, the patterns and methods to develop tactics were sought from abroad. As time passed, the national officer training created capabilities for domestic and more independent ways of thinking. The first Finnish tactical field manuals and the war-time task organizations were completed in the early 1930s. Although there was very little armament in use before the Winter War (1939–1940), the infantry was specifically trained to fight in small units in demanding winter and backwoods circumstances.
After the offensive phase (1942) of the Continuation War (1941–1944) there was no systematic and organized development in the Finnish infantry tactics. Finland was aware of the Red Army’s revisions and their updates in offensive tactics. Despite this, no actions were taken to update our own field manuals, task organizations or armament. The basic training of the Finnish forces was in good condition and up to date, but at the front, the training was mainly left to the commanding officers.
Unlike the other arms of service during the war, infantry did not have in a Branch Inspector, who would have been responsible for the development of the infantry tactics, in the General Headquarters. This was one of the main reasons that led to the recession in creative and instructive tactical thinking. The responsibilities to develop and take care of the infantry were shared too widely and the big picture was beyond the control of the General Headquarters.
Post-war threat models required Finland to have the ability to counter aggressions throughout its land and maritime borders. Drafting field manuals in uncertain circumstances was a lengthy process and therefore the content was partly outdated when these manuals were published. A brigade organization was planned to replace a division organization as a war-time formation. Since the armament began to be partly out of date, the firepower and horse-drawn mobility of the brigade did not meet the operational requirements at the time.
The first drafts of the territorial defense system were published in the early 1950s. These directed the development of infantry tactics into even more selfdependent direction. By the middle of the decade, the defence budget gradually enabled the renewal of anti-tank weapons and infantry light weapons. As a result of the extensive experiments to improve mobility, the new brigade organization was already partly motorized.
Suomalaisen sotataidon kehittämisen päämääränä oli sellaisten taktisten menetelmien luominen, joiden avulla alivoimainen puolustaja voi pärjätä taistelussa materiaalisesti ja lukumääräisesti ylivoimaista vihollista vastaan. Jalkaväen taktiikan kehittämisen tavoitteena oli omaperäinen suomalainen taktiikka. Sillä tarkoitettiin sotataidollisten periaatteiden soveltamista suomalaisiin erityisolosuhteisiin, joita olivat maaston peitteisyys ja rikkonaisuus, harvalukuinen tiestö sekä pimeä, kylmä ja runsasluminen talvi. Menestyksekkään taktiikan katsottiin edellyttävän jalkaväeltä erityisesti hyvää tulivoimaa ja liikkuvuutta.
Itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä Suomen sotilaallisena uhkana oli Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen. Aluksi esikuvia taktiikan kehittämiseen haettiin ulkomailta, kunnes vähän myöhemmin kotimainen upseerikoulutus alkoi tuottaa valmiuksia omaperäisempään ajatteluun. Ensimmäiset suomalaiset taktiset ohjesäännöt ja sodan ajan kokoonpanot valmistuivat 1930-luvun alussa. Sotavarustus oli niukka, mutta talvisotaa edeltävänä aikana jalkaväki koulutettiin taitavaksi etenkin pienten yksiköiden vaativissa talvi- ja korpitaisteluissa.
Jatkosodan hyökkäysvaiheen jälkeen jalkaväen taktiikassa ei sen sijaan juuri tapahtunut systemaattista kehittämistä. Suomalaiset olivat tietoisia puna-armeijan suurhyökkäystaktiikkaan tehdyistä uudistuksista, mutta toimenpiteitä omien taisteluohjesääntöjen, kokoonpanojen ja sotavarustuksen uusimiseksi ei saatu käyntiin. Asevelvollisten ja päällystön peruskoulutus oli kunnossa, mutta rintamalla koulutuksen ohjaaminen jäi pääosin komentajien vastuulle.
Taktisen ajattelun taantumisen ongelmat näyttävät pitkälti johtuneen siitä, ettei jalkaväellä muista aselajeista poiketen ollut sodan ajan Päämajassa lainkaan aselajikomentajaa, joka olisi huolehtinut aselajin taktiikan kehittämisestä. Vastuu oli jakautunut liian monelle taholle, eikä kokonaisuus näytä olleen Päämajan hallinnassa.
Sotien jälkeisen ajan uhkakuvat edellyttivät sitä, että Suomen oli kyettävä torjumaan vihollisen hyökkäykset kaikilla maa- ja merirajoillaan. Epävarmoissa olosuhteissa ohjesääntöjen laatiminen kesti kauan, mistä johtuen niissä esitetty taktiikka oli osittain vanhentunut jo ilmestyessään. Divisioonan tilalle sodan ajan yhtymäksi suunniteltiin prikaatikokoonpano. Koska sotien aikainen materiaali alkoi jo vanhentua, prikaatin tulivoima ja hevosvetoinen liikkuvuus eivät kuitenkaan vastanneet operatiivisia vaatimuksia.
1950-luvun alussa julkaistut ensimmäiset kaavailut alueellisesta maanpuolustusjärjestelmästä ohjasivat jalkaväen taktiikan kehittämistä entistä omaperäisempään suuntaan. Vuosikymmenen puolivälissä käyttöön saadut perushankintamäärärahat alkoivat vähitellen mahdollistaa muun muassa panssarintorjunta-aseistuksen ja jalkaväen kevyiden aseiden vaiheittaisen uusimisen. Liikkuvuuden parantamiseksi aloitettiin laajat kokeilut, joiden tuloksena kehitetty uusi prikaati oli jo osittain traktoroitu.
The central aim in the development of the Finnish Art of War was to create tactics that would enable the defender to fight against an enemy superior both in terms of armament and the amount of personnel. From the infantry’s point of view, the goal was to establish self-dependent Finnish tactics. This meant creating an Art of War that was applicable to specific Finnish conditions, such as features of the terrain, a limited road network and also, a dark and cold winter with a thick blanket of snow. The assessment was that successful tactics required good firepower and mobile infantry.
During the first decades of the independence, the military threat against Finland was Soviet invasion. Initially, the patterns and methods to develop tactics were sought from abroad. As time passed, the national officer training created capabilities for domestic and more independent ways of thinking. The first Finnish tactical field manuals and the war-time task organizations were completed in the early 1930s. Although there was very little armament in use before the Winter War (1939–1940), the infantry was specifically trained to fight in small units in demanding winter and backwoods circumstances.
After the offensive phase (1942) of the Continuation War (1941–1944) there was no systematic and organized development in the Finnish infantry tactics. Finland was aware of the Red Army’s revisions and their updates in offensive tactics. Despite this, no actions were taken to update our own field manuals, task organizations or armament. The basic training of the Finnish forces was in good condition and up to date, but at the front, the training was mainly left to the commanding officers.
Unlike the other arms of service during the war, infantry did not have in a Branch Inspector, who would have been responsible for the development of the infantry tactics, in the General Headquarters. This was one of the main reasons that led to the recession in creative and instructive tactical thinking. The responsibilities to develop and take care of the infantry were shared too widely and the big picture was beyond the control of the General Headquarters.
Post-war threat models required Finland to have the ability to counter aggressions throughout its land and maritime borders. Drafting field manuals in uncertain circumstances was a lengthy process and therefore the content was partly outdated when these manuals were published. A brigade organization was planned to replace a division organization as a war-time formation. Since the armament began to be partly out of date, the firepower and horse-drawn mobility of the brigade did not meet the operational requirements at the time.
The first drafts of the territorial defense system were published in the early 1950s. These directed the development of infantry tactics into even more selfdependent direction. By the middle of the decade, the defence budget gradually enabled the renewal of anti-tank weapons and infantry light weapons. As a result of the extensive experiments to improve mobility, the new brigade organization was already partly motorized.
Kokoelmat
- Julkaisut [500]